torstai 23. maaliskuuta 2017

Mielessä nyt


Haluaisin palapelin. Jonkun monipalaisen, jossa on kiva kuva. Ehkä joku taideteos, vaikka Fragonardin Keinu, siinä on tosi kauniit värit ja ihana valo. Voisin sitten itsekseni rakennella sitä mun ja poikaystävän yhteisessä asunnossa, joka toivottavasti löytynee ennen syksyä. "Joo moikka, tervetuloa tänne meidän uuteen kotiin! Jätä takki vaan tähän naulakkoon. Tuolla on keittiö ja tossa olohuone ja sitten tuolla on toi Annan palapelinurkkaus." Poikaystävä haluaa työpöydän, joten ehkä mä voin sit saada palapelinurkkauksen, haha.

Olen useampaan otteeseen harkinnut niitä jossain vaiheessa supertrendikkäitä värityskirjoja, mutta mä en oikeastaan ole kovin hyvä värittämään. En osaa rentoutua, jos pitää miettiä, että millä värillä seuraavaksi ja sopiiko nää nyt yhteen ja pitäiskö tätä varjostaa. Koska minähän nimittäin miettisin. No mutta ei sun tarvi! toteatte siellä yhteen ääneen. Tiedän, tiedän, mutta se on varmaan se sisäinen pieni perfektionisti, joka ei millään tykkää tehdä asioita muuta kuin no, niin hyvin kuin mahdollista.

Osin siksi kandikin on ollut mulle vähän hankala prosessi. Palautin juuri kandini ensimmäisen version ja ensi viikolla saan palautetta siitä. Olin aivan hajalla ennen kuin painoin "Lähetä"-namiskaa, sillä vaikka pyrin näpyttämään kandin mahdollisimman valmiiksi, tiedän ettei se ole vielä valmis. Ja sekös turhauttaa! En ole yliopistolla tottunut palauttamaan keskeneräisiä töitä.

Tosiaan, täällä on naputeltu kandia ja muita kouluhommia ja käyty välillä töissäkin, siksi pienet hiljaiset hetket. Työskentelin kandin kanssa koko alkuviikon niin intensiivisesti, etten tiedä mitä olisin tehnyt (tai rehellisemmin: syönyt), jos poikaystävä ei olisi ollut täällä ja todennut, että nyt tehdään ruokaa. Toi kandin alustavan version palautus kyllä helpotti oloa. On siinä vielä tekemistä, mutta melkein uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan!

Eilen pidin kuitenkin hyvin ansaitun paussin ja kävin ystäväni kanssa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön uuden filmatisoinnin ja voi vitsi miten IHANA se oli! Visuaalisesti tosi kaunis ja paljon kaikkia samoja lauluja kuin mitä siinä alkuperäisessä piirretyssäkin. Mä olen aina tykännyt siitä piirretystä ja oon nähnyt Bellessä paljon itseäni. Belle on itseasiassa ollut aina mun lempi-Disney-prinsessa. Pienempänä jo pelkästään siksi, että Belle oli ainoa, jolla oli ruskeat hiukset ja joka siis näytti samalta kuin minä. Ja sitten hieman vanhempana siksi, että Belle on aina näyttäytynyt mulle vahvana ja itsenäisenä (ja itsepäisenä) nuorena naisena. Naisena, joka on viisas, joka lukee paljon ja jota pilkataan sen takia, mutta joka ei suostu taipumaan muiden asettamaan muottiin. Belle on ollut mulle tietynlainen omakuva. Mä luin pienenä aivan käsittämättömän paljon. Raahasin kirjastosta kasakaupalla kirjoja kotiin ja aina kun oli mahdollisuus lukea, mä luin. Ihan niin kuin Bellekin.

Elokuva myös itketti mua ihan valtavasti, tihrustin itkua vaikka kuinka monessa kohdassa, mutta en siksi, että kohtaukset olisivat olleet surullisia. Itkin puhtaasti nostalgiasyistä. Yksi mun kaikkien aikojen lempipiirretyistäni heräsi eloon ja oli juuri sellainen kuin olin toivonut sen olevan. Eihän siinä voinut tällainen herkkis kuin itkeä onnesta. Emma Watson oli täydellinen Bellen roolissa.

Emma on myös yksi mun ikuisista girl crusheista. Ensin Hermione Granger, sitten Belle. Se on esittänyt kahta mun lempihahmoa, eihän siitä voi olla kuin tykkäämättä!

Fun fact: mä pääsin itseasiassa aikaa myöhään mukaan Harry Pottereihin, koska luin aikoinani pari ensimmäistä sivua ja totesin, että onpas tylsä. Niinpä kirja jäi lukematta. Ilmeisesti kaikki muut kyllä olivat ko. kirjan lukeneet, koska ei mennyt kovinkaan kauan kun kirjoista puhui koko koulu. Vaikka kirja vaikutti tylsältä, vielä tylsempää oli, etten voinut osallistua keskusteluun, enhän tiennyt yhtään mistä muut puhuivat. Niinpä otin kirjan uudelleen esiin ja kuinkas sitten kävikään? Harry Potterin taikamaailma vei 10-vuotiaan Annan täydellisesti mukanaan. Kirjoja oli ilmestynyt tuolloin jo kolme ja luin tietenkin ne kaikki. Hermionesta kasvoi nopeasti mun suosikkihahmo, olinhan elävä versio Hermionesta. Kuten Hermione, mäkin tykkäsin hurjasti koulusta ja uuden oppimisesta, siitä, että tiesin asioita. Olin läpi koko peruskoulun aina luokan parhaimpia oppilaita ja en todellakaan epäröinyt kertoa, jos tiesin jotain mitä muut eivät. Ja Hermionen kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa koskaan siltä, että olin vihdoin löytänyt veroiseni ja itseni kaltaisen fiktiivisen hahmon.

Olin aika näsäviisas ja teräväkielinen ja etenkin yläasteella sain välillä kuulla olevani hikari tai nörtti. En oikeastaan osannut loukkaantua muiden heittelyistä, koska ajattelin salaa itsekseni, että niitä vaan harmittaa kun ne eivät ole yhtä fiksuja kuin minä. Kuten huomata saattaa, itsetuntoni ei siis ollut kovin huono. Mua ei myöskään koskaan kiusattu vakavasti, hikariksi ja rillirouskuksi nimitteleminen oli "pahinta" mitä jouduin kuulemaan. Tulin kuitenkin hyvin toimeen kaikkien, myös näiden satunnaisten nimittelijöiden kanssa, joten no hard feelings.

Ehkä mun pitäisi postata tänne kuva mun vanhasta passista, jossa olen 10-vuotias, se varmasti riemastuttaisi monia. En nimittäin liioittele yhtään kun sanon, että näytin naispuoliselta Harry Potterilta. Voi pientä Annaa. :')

Tulin tässä just miettineeksi, että mikäköhän tän postauksen punainen lanka oli. Hyväksytäänkö tajunnanvirta, hehe?

Ai niin. Mun tekisi myös ihan hurjasti mieli käyttää sellaista 1900-luvun alun vanhanaikaista kieltä (varmaankin koska mun kandin kaunokirjallinen teos, Annan nuoruusvuodet, on kirjoitettu sellaisella vanhanaikaisella kielellä, kaikki kirjan lukeneet tietävät kyllä mistä puhun). Mä haluaisin todeta kaikkeen, että ihastuttavaa ja hurmaavaa ja suloista ja "voi ajattele xxxx". Ja myös käyttää sanaa "himphamppua". Voi ikikultaiset L.M. Montgomeryn tyttökirjat.

xx,

Anna

2 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus, Anna!

    Minuun tämä tajunnanvirta upposi mainiosti. Niinkin mainiosti, että itselleni poikkeukselliseen tapaan ryhdyin kommentoimaan täysin ajattelematta. Eipä tässäkään taida olla muuta punaista lankaa, kuin että postauksesi saavat aina hymyn huulille. :) Belle ja Hermione löytyvät myös omalta suosikkihahmojen listaltani, kirjat isona syynä kummankin mukanaoloon. Itsenäiset, jääräpäiset, kirja- ja elämänviisaat naiset, hurraa! Malja meille ja elämän makeudelle. Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vain, ja kiitos ihanasta kommentista! Ei kai sitä aina tarvitse mitään järkevää punaista lankaa jutuissa ollakaan. Musta myös tuntuu, että elämästä katoaisi iso osa hupia ja hauskuutta, jos kaikki olisi huolellisesti etukäteen suunniteltua.

      Ja komppaan aivan täysillä noita sun sanoja: "Itsenäiset, jääräpäiset, kirja- ja elämänviisaat naiset, hurraa! Malja meille ja elämän makeudelle." Enpä olisi itse osannut sitä paremmin muotoilla. "Elämän makeus" on ihana sanapari!

      Kaunista ja aurinkoista loppuviikkoa sulle myös! :)

      Poista