Parasta just nyt

*iltakävelyretket
Mut on viety viime aikoina kävelylle sekä Seurasaareen että Munkkiniemeen. Ja uskomatonta mutta totta, kyseessä oli mun ensimmäinen kerta kun kävin Seurasaaressa. Olin tietenkin yhtä isoa ihastelua ja ihmetystä ja "Ooh kato söpö talo! Ja kato ihana laituri!" -huudahtelua koko mimmi. Munkkiniemestä pidin myös kovasti, seutu on kovin idyllistä ja talot kauniita (ja meri on ihan vieressä, se on aina plussaa). Ja tähtitaivas näkyi kauniisti kun ilta pimeni.

*when great minds think alike
Kärsin eilen suunnattomista kofeiinivajareista ja tuskastuneena sohvalla mietin, että keittäisinkö kahvia aeropressillä (parempi maku) vai ihan kahvinkeittimellä (enemmän kahvia), kun puhelin piippasi viestin saapumisen merkiksi. Parin korttelin päässä asuva ystävähän se siellä kyseli, missä hiihdän ja että maistuisiko tsufee. "Just kelasin et pakko saada kahvia, mutta tarviin sitä paljon!" Ystävä lupasi keittää kahvia runsain määrin, joten kirmasin riemuissani kylään kaupan ja suklaahyllyn kautta. Seuraavat kaksi tuntia kuluivatkin hyvän kahvin ja seuran parissa.

*Strange Talk
Löysin tän mielettömän aussibändin joskus viime talvena(?) ja muistin taas äskettäin tän olemassaolon! Vaikka musiikki ei olekaan vuodenaikaan sopivaa, koska se on aika sinänsä kevyttä ja iloista ja mulle tulee siitä isot kesävibat, olen kuunnellut niiden viime keväänä julkaistua ekaa levyä aika repeatilla.

*maailman kivoin hengailuseura

*reissut ruokakauppaan
Mentiin yhtenä iltana ruokakauppaan ja vihannesosastolla aloin selittää seuralaiselleni, kuinka löysin tosi hyvän kasvislasagnen ohjeen ja näytin vihanneksia hänelle.
Minä: "Ja sit ohjeessa luki myös että näitä munakoisoja, mutta mä en kyllä silloin jaksanut laittaa niitä."
Hän: "Niin.... Toihan on kyllä kesäkurpitsa, joka sulla on kädessä."

Seuralainen sai päivän naurut ja kuittaili asiasta koko loppuillan. En myöskään saanut auttaa ruoanlaitossa. "Kiitos avuntarjouksesta, mutta jos sä vaan katsot tällä kertaa."

*rakkaan klubin syntymäpäiväjuhlat

Kära kära Lauantaidisko täytti eilen viisi. Etkoiltiin täällä mun luona, sillä olin kutsunut kasaan Rööperin maailmanparannuskerhon eli kaksi lempityttöäni ja pidimme perinteiset viini-iltamat. Juotiin viiniä, kerrattiin kukin omia kuulumisiamme ja meikkailtiin eli vietettiin sitä parasta ystäväaikaa. Myöhemmin suunnattiin Kamppiin ja onnittelin lämpimästi diskon puikoissa hääriviä frendejä mielettömästä taipaleesta (viidessä vuodessa on kuitenkin Onnelat sun muut Motelletit ehtineet kaatua useampaan otteeseen). Onnellisina karkeloitiin koko ilta (asiaankuuluvalla vakavuudella asiaankuuluvine drinkkilippuineen, voi apua). Oli muuten melkoiset bibikset!

*television katsominen

Oon katsonut viime aikoina varmaan enemmän telkkaria kuin kahtena viime vuotena yhteensä! (Siihen ei tosin paljon vaadita.) Australian MasterChef on ihan lemppari ja on tullut katsottua myös melkein kaikkia kotimaisia reality-hömppiä. Syytän seuraani tästä omille paheilleen altistamisesta.

*sunnuntai-brunssi

Käytiin vanhojen luokkakavereiden kanssa tänään brunssilla Fannyssa ja voi miten ikävä mulla noita tyyppejä onkaan ollut! Väsynyttä läppää, hyvää ruokaa ja ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, vaikka ei nähdäkään usein. Meillä oli mielettömän tiivis ryhmä koulussa ja vaikka koulutaival päättyi jo monta vuotta sitten, ollaan edelleen kuin yhtä perhettä. Ne tuntee mut ja mä tunnen ne. Me puhutaan vakavista ja kevyistä asioista ja seisotaan aina toistemme tukena. Ei voi taaskaan kuin kelailla kiitollisena, miten upeita ihmisiä mä olen elämääni onnistunut haalimaan.

xx,

Anna

Back to school - sort of

Koska mun opiskeluista on jonkin verran kyselty, ajattelin valottaa niitä ihan näin kollektiivisesti.

Aloitetaan faktoista: ovet yliopistoon raottuivat tänä keväänä sen verran, että pääsin ihan varasijoille asti, mutta surukseni en niin korkealle, että olisi ollut mitään mahiksia sisäänpääsyyn. Kun olin aikani maannut sohvalla itsesäälissä ja pahassa mielessä kieriskellen, totesin että ei auta kuin nostaa taas pää pystyyn. Vaikka opiskelupaikka oli niiiiiin lähellä, mutta silti juuri liian kaukana, otin sen sellaisena merkkinä, että oikealla tiellä ollaan. Aikaisempina vuosina kun ei ole ollut asiaa edes varasijoille asti, mutta kyseessä on toki aina ollut eri oppiaine. Hain siis tosiaan tänä keväänä ensimmäistä kertaa lukemaan historiaa tänne Helsinkiin.

(Kävin myös Tampereen vastaavissa pääsykokeissa, mutta se koe kosahti kuin pannukakku. Sen otin merkkinä siitä, että mut on tarkoitettu opiskelemaan Stadissa. Faija ei tosin ollut ihan vakuuttunut mun teoriasta, hehe.)

Päätin jo keväällä (sen jälkeen kun yksi rakkaista ystävistäni oli vuoden verran toitottanut sanoja "pitää olla varasuunnitelma", joiden tekemisessä mä en tosiaan ole ollut kovinkaan etevä), että aloitan opiskelut avoimessa, jos yliopisto ei vieläkään mua kasvatikseen ota.

Ja nyt en voi olla miettimättä, että miksi en oo tehnyt tätä jo aikaisemmin? Toisaalta, jälleen kerran totean vain, että kaikella on aikansa ja paikkansa ja näin tän on kuulunutkin mennä. Löysin sen oman mahdollisen oppiaineeni vasta äskettäin, joten vaikea toisaalta ajatella, mitä sitä sitten olisi avoimessa aikaisemmin opiskellut.

Kesä tuli, oli ja meni ja nautin siitä ilman huolen häivää huomisesta. Loppukesän kolkutellessa ovelle aloin kuitenkin jännittää tulevaa vuotta, vaikka kurssi-ilmoittautumiset avoimen opintoihin eivät olleet ehtineet edes alkaa. Niin etukäteisinnoissani en ole ollut aikoihin mistään! Mä kaipasin opiskelua ja olen kuitenkin tiennyt jo monta vuotta, että haluan opiskella vielä jotain. En vain ole oikein tiennyt, että mitä se "jotain" olisi.

Mä tunnen itseni sen verran hyvin, että musta ei ole opiskelemaan mitään, mihin en oikeasti tunne paloa ja mielenkiintoa. Kyllähän mä olisin voinut hakea opiskelemaan vaikka jotain taloustiedettä tai muuta ns. järkevää, josta valmistuneilla työllisyystilanne on hyvä ja palkkapussikin pullea, mutta ei musta ole sellaiseen. Mä olen maailman huonoin tekemään järkeviä ratkaisuja - oli kyseessä sitten opiskeluala, ihmissuhteet tai ruokavalinnat ravintolassa.

Mä koen, että koska järkevä pitää olla muutenkin niin ison osan ajasta (esim. et voi ostaa vuokrarahoilla lentolippuja ulkomaille, koska se vuokra on vaan maksettava), että aina kun voin, heitän järjen jorpakkoon ja kuljen sydäntäni kuunnellen. Eli aika usein. Oikeastaan lähes aina. Okei, korjataan ensimmäistä lausetta: mä osaan olla järkevä silloin kun on pakko olla.

Sitäpaitsi, sydäntä kuunnellessa menee harvoin pieleen, sen jos minkä olen todennut faktaksi tässä vuosien saatossa.

Mutta niistä opinnoista: mä opiskelen siis Helsingin avoimessa yliopistossa historian ja yleisen kirjallisuustieteen perusopintoja, vähän kieliopintoja ja muita yleisopintoja. Laskeskelin tossa, että mulle kertyy suunnilleen 65 opintopistettä tän vuoden jälkeen.

Yleistä kirjallisuustiedettä siksi, että myös se kiinnostaa mua kovasti. Kirjallisuuden lukeminen ja analysointi ovat aina kiehtoneet ja opettelen mielelläni paremmaksi lukijaksi ja kirjoittajaksi. Myös esimerkiksi taidehistoria kiinnostaa mua aivan älyttömästi, mutta päätin suosiolla jättää sen myöhemmäksi ja lukea sen mahdollisena yhtenä sivuaineena kun olen sisällä yliopistossa. Taidehistorian perusopintojen sanotaan olevan melko työläitä ja tahdon antaa opinnoille kaiken sen ajan, jonka ne ansaitsevat.

Entä miksi historia? No, jotenkin mua kiinnostaa ihan hurjasti se, miten asiat ovat joskus olleet, miksi ne ovat olleet niin kuin ovat ja miten se kaikki on vaikuttanut nykypäivään. Syy-seuraussuhteet. Tavoitteet ja päämäärät toiminnan takana ja se, mitä niiden toteutumisesta/toteutumattomuudesta, on seurannut.

Ihmiskunnan historiaa on kirjoitettu vasta 5000 vuoden ajan ja sitä edeltävä esihistoriallinen aika on sitä vielä moninkertaisesti pidempi. Ja niin paljon on ehtinyt tapahtua ja tapahtuu joka päivä lisää. Mulla on niin paljon opittavaa, että mä halkean!

Ja jos sitä ei vielä ole tekstistä huomannut, niin sanotaan se vielä kerran: musta on ihanaa, ihanaa, IHANAA opiskella taas pitkän tauon jälkeen, vaikka tavallaan onkin vähän vaillinainen olo: mä en kuitenkaan vieläkään ole virallinen opiskelija, vaikka sitä kovasti toivoisin olevani.

Mun tarkoituksena onkin keväällä hakea sisään mahdollisesti sekä avoimen väylän kautta että tietenkin käydä pääsykokeissa.

Vuoden päästä tähän aikaan mä tahdon olla virallisesti yliopisto-opiskelija. Piste.

Olen hyvin tietoinen siitä, että edessä on kiireinen talvi ja kevät. Hommaa ja tekemistä tässä toki on, kun käyn kuitenkin myös kokopäiväisesti duunissa (toki jos joku hyväsydäminen henkilö, jolla on liikaa rahaa käytössään, tahtoo sponssata mun vuoden vuokrat niin ottakaa rohkeasti yhteyttä, vastalahjaksi lupaan loputtomasti kiitollisuutta onnellisten hymyjen muodossa. Voin myös tarjota kahvit.), mutta en näe mitään syytä miksei opiskelu onnistuisi duunin ohessa kun on vaan asennoitunut oikein.

Tottakai mua jännittää ja pohdituttaa välillä ihan hemmetisti, että kasaanko itselleni liikaa hommaa ja väsynkö ja tuleeko burn out ja stressiöverit ja meneekö multa kaikki sosiaalinen elämä (moikkamoi ylivilkas mielikuvitukseni), mutta noiden ajatusten alkaessa ahdistaa mä yleensä päätän rauhoittua, hengittää ja todeta, että kaikki on hyvin. On ihan turha stressata mistään etukäteen, eihän siitä ole kerrassaan mitään hyötyä. Ja tää on aika paljon sanottuna tytöltä, jonka paras stressinkäsittelytapa oli vielä ei-kovin-kauan-sitten ratkeaminen hillittömiin itkukohtauksiin stressin jyllätessä pahimmillaan.

Uusi sivu oman elämäni kirjassa on kääntynyt, monessakin mielessä ja mulla on tosi hyvä fiilis tulevasta syksystä. Nyt mä vihdoin ehkä ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittaa kun ne sanoo syksyn olevan uudistumisen ja uusien asioiden kulta-aikaa. Koska sitä tää syksy todellakin tuntuu olevan.

xx,

Anna

Kuvituksena kuvia Googlesta hakusanalla "laziness pinterest", ihan vaan koska kaveri linkkaili noita ja ne nauratti mua.

Happiness is in the air

(Mun pitäisi oikeasti tehdä vähän koulujuttuja, mutta tulin hetkeksi tänne blågåsfääriin fiilistelemään. Vaikka oon ihan hippasen innostuneen kauhuissani/kauhistuneen innoissani siitä, kuinka suuren opiskelu-palan oon nyt haukannut, tuntuu IHANALTA sanoa, että pitää "tehdä koulujuttuja".)

Mulla oli ihana viikonloppu. Pääsin eroon lauantain työvuorosta ja sen kunniaksi siivosin koko perjantai-illan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta siitä on aika monta viikkoa, kun oon viimeksi ollut lauantain vapaalla JA viettänyt sen kotona Helsingissä.

Niinpä perjantai-iltana (jolloin muuten kärsin myös aika kovasta Lontoo-ikävästä) laitoin koneelta soimaan englantilaisen lemppariradiokanavani, London's Heartin, vedin abihupparin ja shortsit jalkaan ja tukan sotkunutturalle tarkoituksenani siivota.

"JK and Lucy, getting you home" -ohjelma virtasi radioaalloilla paraikaa ja vaikka fyysisesti olinkin kotona Helsingissä, viime perjantaina mun sydän oli vahvasti Lontoossa.

Uskomatonta, että siitä on jo vuosi kun mä lähdin Helsingistä. Voi rakas Lontoo.

Onneksi voin edes tehdä pikaisia pyrähdyksiä sinne radion välityksellä. Lontoossa asuessani ajoin paljon autoa, joten myös radiota tuli kuunneltua paljon. Ja etenkin Heart-kanavaan liittyy paljon lämpimiä muistoja.

Kun arkiaamuisin vietyäni lapset kouluun ajelin joskus pidempiä reittejä ihan vain koska nautin ajamisesta ja Etelä-Lontoon kauniista esikaupunkialueista. Kun iltapäivisin ajoin treffaamaan rakkaita kansainvälisiä tyttöystäviäni. Ja se eräs kerta kun ajoin hakemaan rakasta ystävääni Croydonin rautatieasemalta, jossa en ollut koskaan ennen käynyt ja kun ajettiin yhdessä pimeällä takaisin mun Lontoon-kotiin.

JK and Lucy did get me home back then and they still do.

Viime perjantaina radiosta soi mm. Rihannan Please Don't Stop The Music. Kerrassaan mieletön kappale, ainakin monen vuoden tauon jälkeen kuultuna. Kylmä cokis-pullo kädessäni tanssin ja lauloin siivosin musiikin tahtiin, fiilistelin rakasta brittiaksenttia ja paikallisia uutisia (M25-tiellä oli taas vaihteeksi ruuhkaa. Jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Siinä sivussa imuroin, pyyhin pölyjä, pesin lattiat ja kirsikkana kakun päällä, siivosin mun uunin alustan. Siirsin uunia ja, kiitos turhan vilkkaan mielikuvitukseni, olin aivan varma, että kohtaan vähintään pienen ötökkäpesän (vaikka mulla ei edes ole mitään öttiäisiä sisällä. Mutta jostain syystä olin silti aivan varma, että niitä löytyisi uunin alta).

No ei löytynyt. Vanhoja hammastikkuja sen sijaan löytyi. Ja paljon pölyä.

Kymmeneltä illalla rojahdin sohvalle ja nuuskuttelin tyytyväisenä puhtauden tuoksua. Ehdin jo nauraa itselleni, että kylläpäs sitä on iän myötä heittäydytty villeiksi kun perjantai-iltakin kuluu siivotessa, mutta oikeastaan olin vain tyytyväinen.

Siinä samassa puhelin kuitenkin tärisi viestin merkiksi ja vain hetkeä myöhemmin olinkin Putte'sissa hyvän ystävän kanssa myöhäisellä ex tempore "pizza plus viini plus diipit keskustelut on parasta" -illallisella.

Olin entistä tyytyväisempi.

Lauantaiaamuna heräsin, join kahvia ja katselin ulkona paistavaa aurinkoa lähettäen kiitollisia terveisiä sääukolle, olinhan suuntaamassa retkelle ulos!

Mun ollut jo monen kesän ajan tarkoitus käydä Korkeasaaressa, mutta jotenkin ei ole vain tullut mentyä. Ja vihdoin, vihdoinkin pääsin sinne!

Matkalla kotoa Steissille kuuntelin Eppu Normaalia ja etenkin kappale "Vuonna -85" kosketti taas kerran mua syvästi. Kuuntelen sitä harvoin, mutta jotenkin se aina onnistuu soimaan juuri oikealla hetkellä. Näin kävi myös lauantaina.

elämäni oli tylsää niin/
sitä tylsyyttä katselin silmät kii/
silmäni avasin ja maailman näin/ 
maailmaani katsomaan jäin

Ton kohdan soidessa mä seisoin Bulevardin spora-pysäkillä ja melkein pyyhin kyyneleitä silmäkulmista. Mä edelleenkin välillä vaan havahdun siihen, kuinka ylitsevuotavan kaunista ja hyvää elämä on ja joka ikinen kerta se saa mun sydämen pakahtumaan ilosta ja onnesta.

Lauantaina havahtuminen elämän hienoudesta alkoi siitä kun turistibussi ajoi mun ohitse. Bussi oli täynnä ihmisiä, jotka eivät ole mahdollisesti koskaan käyneet Helsingissä ja nyt hekin pääsivät näkemään Helsingin kaikessa kauneudessaan. Tulin siitä kovin iloiseksi. Lisäksi tajusin, jälleen kerran, että mulla on kuitenkin suurin osa asioista elämässäni kovin hyvin. Ja että edessä olisi päivä Korkeasaaressa parhaassa seurassa.

Oli aika helppoa hymyillä ja ihan vähän niiskuttaa itsekseen kaikkea sitä omalle kohdalle osunutta onnea.

Korkeasaaressakin oli ihanaa (vaikka välillä tuleekin paha mieli siitä että eläimet joutuvat elämään häkeissä. Mutta toisaalta lohduttaudun ajatuksella siitä, että jos eläintarhoja ei olisi, jotkut lajit olisivat jo kuolleet sukupuuttoon). Nähtiin kissaeläimiä ja pupuja ja kameleita ja peuroja ja peuran näköisiä bambieläimiä ja wallabeja ja karhuja, sekä pesu- että ruskea-moisia. Ainoa eläin, jota etsimisestä huolimatta ei nähty, oli lintutalon tilhi.

Kyllä vähäsen harmitti. Tulevan syksyn/talven tuorein tavoite onkin bongata tilhi luonnosta.

Nyt palaan niiden koulujuttujen pariin.

(Oikeasti mun tekisi mieli kirjoittaa että läksyjen pariin, mutta yliopistossa ei kuulemma saada läksyjä. Saadaan vaan tehtäviä ja projekteja ja deadlineja. Mutta kyllä noi musta ihan läksyiltä kuulostaa.)

xx,

Anna

Viime aikoina

Melkein aloin jo pahoitella mielikuvituksetonta otsikkoa, mutta sitten totesin, että voisi se harmaampikin olla. Ja joskus ei tarvita kuin kaksi sanaa kertomaan postauksen sisällöstä.

Kävelin tuossa yhtenä päivänä töistä kotiin ja vaikka mulla oli aurinkolasit nenällä, jouduin silti ajoittain siristelemään silmiä auringon paistaessa kirkkaana. Ärsytyksen sijaan olin tästä kovin onnellinen: sehän tarkoitti auringon paistavan ja nyt eletään kuitenkin jo syyskuuta.

Olen myös kulkenut ulkona jo reilun viikon putkeen paljain säärin. Kaikki ihanat hameet ja shortsit ovat olleet kovassa käytössä, koska pitkiä housuja ehtii käyttää sitten talvellakin. Eikä hame tai shortsit ole ikinä ihan sama sukkahousuilla kuin ilman. Sen taannoisen pienen monsuunisadekauden jälkeen soisin tämän säätilan jatkuvan vielä monta viikkoa.

Tasan viikko sitten torstaina kävin Ateneumissa. Vaeltelin ruuhkaisilla käytävillä melkein puolitoista tuntia ja ihailin Tove Janssonin kätten töitä (kävin toki katsomassa myös peruskokoelman ja olin ihan unohtanut miten kauniita tauluja Edelfelt osasi maalata!). En oikein tiedä miksi, mutta kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa museossa Suomeen paluuni jälkeen, vaikka Lontoossa asuessani museot kuuluivat ehdottomasti lähes viikoittaisiin suosikkivapaa-ajanviettotapoihini. Mutta aivan kuten Lontoossakin, kävin nytkin museossa yksin. Sai edetä ihan omaa tahtia, ihailla teoksia juuri niin vähän tai pitkän aikaa kuin itsestä tuntui. Monet sanovat tarvitsevansa jonkun, jonka kanssa keskustella teoksista. Mä en, ainakaan toistaiseksi, koe asiaa niin. Mutta jälleen kerran, himo päästä vielä joskus opiskelemaan taidehistoriaa (edes sivuaineena), nosti päätään. Uskon vakaasti, että saisin museokäynneistäni niiiiiin paljon enemmän irti, jos mulla olisi akateemista opiskelutaustaa alalta. Ja musta olisi ihanaa saada taideteosten ihailusta irti kaikki mahdollinen. Vaikka antoisaa se on nytkin jo. Mutta kun mä tiedän, että se voisi olla vieläkin antoisampaa. 

Viikonloppuna oltiin landella saimaannorppien asuinalueella, jonne ajettiin koko sisaruspoppoon voimin ja roadtrip oli virkistävä. Kun tulee autoiltua niin harvoin, ne muutamat hetket tuntuvat usein jotenkin erityisiltä. Reissullakin oli tavallista juhlavampi syy: isi täytti 50! Ja koska faija ei ole mikään juhlahössöttäjä (toisin kuin vanhin tyttärensä välillä), juhlittiin syntymäpäiviä ihan vain perheen ja rapakon takaa vierailemaan osuneen, hieman vanhemman jenkkipariskunnan kanssa. Syötiin hyvin, puhuttiin paljon englantia ja otettiin rennosti. Jenkkipariskunta on faijan tuttuja ja mäkin olen kerran aikaisemmin tavannut heidät kun vierailtiin Sofian kanssa Amerikassa melkein kaksi vuotta sitten. Nuorin siskoni kuvaili heitä "kolmansiksi isovanhemmikseen", mikä oli osuvasti sanottu tuosta todella lämminhenkisestä ja sydämellisestä pariskunnasta.

Parasta koko viikonlopussa oli kuitenkin yhdessäolon ja nauramisen (oonko ikinä kertonut kuinka ykkösiä mun sisarukset on?) lisäksi se hetki, kun faija herkistyi avattuaan meidän lapsien lahjan. Oltiin askarreltu sille valokuva-albumi, joka sisälsi paljon meidän kaikkien lapsuuskuvia parinkymmenen vuoden ajalta.

Myöhemmin hekoteltiin kuville ja sen ajan muodille: niitä pottakampauksia ja vaatteita! Valokuvat on kyllä käsittämätön upea juttu. Jäätelön ja untuvaisten sänkyvaatteiden ohella.

Yhtenä iltana saatoin erään ihmisen sporapysäkille ja istuimme alas odottamaan. Ihan huomaamattamme istuimme juttelemassa samalla pysäkillä vielä kaksi tuntia myöhemmin, lukemattomien sporavaunujen mentyä ohi. Jälkeenpäin päässä kohisi juuri sillä hyvällä tavalla, jonka uuteen ihmiseen tutustuminen aiheuttaa.

Kirjauduin myös tiistaina ensimmäisen kerran Helsingin yliopiston omille sivuille ja Moodleen. Vaikka en virallisesti yliopisto-opiskelija olekaan, tuntui se tosi jännältä. Aloitan tosiaan opintoja avoimen yliopiston puolella ja mä olen innoissani kuin pieni lapsi, joka on menossa ekalle luokalle.

xx,

Anna

Syysgarderoobin puuttuvat palaset

Jokasyksyinen "ja mitähän kaikkea sitä tänä vuonna pitäisi hankkia" -pohdinta on taas käynnissä!

En ole ihan saletti, mistä se johtuu, mutta mikään muu vuodenaika ei aiheuta mussa näin suurta "mähän tarvitsen vaikka mitä ja nääkin on vain ne välttämättömimmät" -paniikkia. Kyse ei siis ole siitä, että tahtoisin pakkomielteisesti haalia kamaa, vaan siitä, että huomaan (once again), että mun vaatekaapista puuttuu sellaisia peruspilareita, joita soisin siellä olevan. Enkä pelkästään syksyisin, vaan ihan vuoden jokaisena päivänä.

Kyllä, tiedän mitä mietitte:

Voi tätä värien loistoa ja kirjoa! Väriskaala suoraan verrattavissa sateenkaareen!

Hehe.

Mutta eipä sillä, mun vaatekaappi on oikeastikin aika monotonisen värinen. Mustaa, valkoista, harmaata, tummansinistä, beigeä ja niiden eri sävyjä. Mä pidän klassisista ja helposti yhdisteltävistä vaatteista. Joku voisi sanoa "tylsä", mä sanon että "harmoninen".

Seuraavia yksitoikkoisia toisiinsa sointuvia vaatteita etsiskelen paraikaa kissojen, koirien ja teatterikiikareiden kera:

- valkoinen iso palmikkoneule (okei, tätä en etsi, koska TA-TA-TAAA: mun maailman paras äiti lupasi neuloa mulle sellaisen, p-a-r-a-s-t-a!! Kuvan neule Googlen kuvahausta sanoilla "loose white cable knit sweater")

- musta pipo (H&M, oikeasti tahtoisin puuvillaisen, mutta ei löydy MISTÄÄN. Pelkkää akryylia tarjolla jokaikisessa kaupassa tai sitten materiaalin ollessa hyvä malli ei istu mun päähän. Nää on näitä ekan maailman ongelmia.)

- harmaa, ryhdikäs collegepaita jollain kivalla printillä (kermojen kerma à la Zoe Karssen. Toi printti on täydellinen, mutta vähän pohdituttaa, onko toikin sellaista lörttökangasta. Mä tahdon collegen, joka on sellaista paksua kangasta JA jossa ei lue jotain idioottimaista kuten "#selfie". Voin muuten kertoa ettei meinaa sellaistakaan löytyä mailta halmeilta. Tai sitten mä etsin jatkuvasti vääristä kaupoista. Mutta en oikein enää tiedä mistä etsiä! Ekan maailman ongelmia, vola kakkonen.)

- mustat nahkahousut (myös vahatut pöksyt käyvät, kuvan vastaavat Vero Moda)

- mustat nahkanilkkurit maltillisella eli järkevällä korolla (nää on Selected Femmen. Mä itseasiassa sovitin näitä tänään, mutta en ole ihan varma istuuko noi mun jalkaan. Pitänee käydä kokeilemassa uudestaan.)

- mustat classic slip on -Vansit (multa löytyy kaapista suunnilleen kuusi vuotta vanhat slip onit ruutulippu-kuosilla ja vaikka ne ovatkin palvelleet jo useamman vuoden pelkkinä Ruissi-kenkinä, olen todennut ne hyvin istuviksi ja jaloissa todella mukaviksi. Mä tarvitsen jotkut rennot mustat kengät ja nää on vaan kertakaikkisen ihanan simppelit.)

Lisäksi olen alkanut ujosti pohtia, josko mun vaatekaappiin jonain kauniina päivänä eksyisi ihkaoikea nahkatakki. Mä en oikeastaan pidä itseäni nahkatakkisena tyttönä, koska koen ne vähän liian rokiksi omaan makuuni, mutta viime aikoina on ajatus nahkatakista kutkuttanut tämänkin neitokaisen mieltä. Nahkatakki olisi kivasti rento. Myös muutamaa bomber-takkia olen mallaillut (no mitäpä??). Onneksi asusteilla saa lähes kaikesta Annamaisen näköistä. Siroja koruja tai helmiä ja heti on kotoisampi olo.

Mutta ehkä tää on ihan tervettä. Aivan kuten minäkin, myös mun tyyli elää ja muuttuu. Ja aivan kuten omaa itseäni, pyrin kehittämään tyyliänikin vain parempaan suuntaan. Takapakkeja on toki välillä otettava, oli kyse kummasta keissistä tahansa, mutta niin kauan kuin suunta on eteenpäin, ei oikeastaan ole syytä huoleen.

Olkoon siis onni myötä meille kaikille. Oli kyseessä sitten sen oikean collegepaidan tai sen oikean, aidon minun itseni etsiminen.

xx,

Anna