sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kevätsiivous


Nyt on takana ensimmäinen duunissa kulunut viikonloppu since öh.. Milloinkohan mä oon viimeksi ollut viikonloppuna töissä? Viime vuoden puolella? Eli pikkuinen hetki on siitäkin päässyt kulumaan. Ei siis liene yllättävää, että täällä nakuttelee yksi aika väsynyt mimmi. 

Puhuin just faijan kanssa puhelimessa ja puhelun loppupäässä se käski mua rauhoittumaan "että pääset nukkumaankin joskus". Olin kuulemma ylivilkkaalla tuulella. Okei, tunnustan: sitten kun mun väsymys ylittää tietyn tason, mä energisoidun ihan huimasti ja oon aivan todella hyperaktiivinen. Ja mä nauran. Paljon. Mä en hajoile sellaisella "hitto yhyy en jaksa yhyy väsyttää niin että kohta itken" -tavalla, vaan hymyilen ja nauran entistä enemmän ja hajoilen sit niin. Eihän tossa ole mitään järkeä, tiedetään, mutta noin se silti aina menee. Ensin nuupahdan ja oon rehellisesti rättipuhki ja sitten yhtäkkiä oon pää viidentenätoista jalkana puuhaamassa kaikkea yhtä aikaa ja saan ihan hirmuisesti aikaiseksi. 

Kaikki kolme päivää (mä lasken perjantainkin osaksi viikonloppua) kuluivat siis töiden parissa ja vaikka tuntuu, etten ole tänä viikonloppuna saanut kerrassaan mitään aikaiseksi palkkapussin kerryttämistä lukuunottamatta, niin kyllä mä jotain järkevää pieninä duunin ulkopuolisina hetkinä touhusin (siis muutakin kuin nukuin).

Mä tein kotona vanhan kunnon kevätsiivouksen! Aloitin sen perjantaina ja viimeistelin lauantaina. Nyt on kämppä puunattu lattiasta kattoon. Jynssäsin lattiat, pyyhin pölyt (kuka ihan oikeasti jaksaa pyyhkiä pölyjä esim. IKINÄ? Pölykerroksesta päätellen oli tosin jo korkea aikakin, hehe), vein pahvit ja lehdet keräykseen, matot ulos ja hinkkasin myös keittiön ja vessan putipuhtaiksi. Ainoa, mikä jäi tekemättä, on ikkunoiden pesu. Ja senkin toteutan tässä piakkoin. 

Oli ihanaa herätä tänään puhtaassa kodissa, pukea päälle ja lähteä brunssille vanhojen koulukavereiden kanssa ennen duunivuoroa. Ja onhan tää nyt ihan parasta tulla puhtaaseen kotiin.

Mun luona on itse asiassa harvoin sotkuista. Jos joku tulee yllätysvierailulle, mun ei yleensä tarvitse pahoitella sotkuista kotiani. Korkeintaan mulla on sänky petaamatta (omg), tuoleilla joitain vaatteita (siis omg) tai vähän tiskejä tiskaamatta (no omg). Eli no big deal. Se johtuu siitä, että mä en tykkää sotkusta, en sitten yhtään. Se, että jonkun frendin luona näyttää siltä kuin asunto olisi käännetty ylösalain, ei aiheuta mulle yhtään ylimääräistä sydämentykytystä, mutta omassa kodissani en vaan pysty elämään kaaoksessa. Koti on mulle rauhan, rauhoittumisen ja relaamisen kehto ja mun mieli lepää vain, kun tavarat on järjestyksessä. Toki mä oon noin yleisestikin ottaen aika järjestelmällinen luonne (to do -listojen teko on toiseksi parasta, koska vain sitä parempaa on yliviivata tehdyt hommat. Siis se on pa-ras-ta.).

Tää toki välillä törmää yhteen mun laiskuuden kanssa. Jostain syystä esimerkiksi imurin esille ottaminen vaatehuoneesta ja se itse imurointi vaativat välillä ihan megalomaanisia ponnistuksia enkä mä siis millään yhtään jaksais. On se rankkaa, mullakin kun on kuitenkin huikeet 29 neliötä missä imuroida. Villakoirakennelin satunnaiset perustukset ovat siis ehkä se mun isoin sotkuisuuden syntini.

No jaa, could be worse, sanoo optimisti-Anna olkiaan kohautellen ja puhaltaa pari villakoiraa piiloon sohvan alle.


Näillä aseilla hyökkäsin moppi tanassa epäsiisteyttä vastaan. Se kuuluisa imuri plus pari muuta pulloa jäivät, ikävä kyllä, pois tästä kauniista asetelmasta. 

Huomenna vietän vapaapäivää, jonka aloitan nukkumalla sopivan pitkään ja aamutuimaan aion myös hilpaista pitkälle powerwalkille hyvän ystävän kanssa. Jee nukkumista! Jee reippailua! Jee koska "jee" on hauska sana!

Seuraavaksi sitä unta kuuppaan (jee! .......No mites se väsynyt ylivilkkaus?).

xx,

Anna



torstai 27. maaliskuuta 2014

Uusien ja vanhojen asioiden fiilistelyä


Kun viikko alkaa heräämisellä kotikotoa äidin luota, kahvikupillisella vanhan ystävän kanssa, ompelukoneen surinalla ja iltasalaateilla tyttöjen kanssa Helsinkiin palattuani, ei kyseessä voi olla kovin huono maanantai.

Ompelukoneen surinaa tosin seurasin vain vierestä.

Ostin pari viikkoa sitten UFFista rumahkot, mulle aivan liian isot miesten farkut, joille ei sitten tullutkaan käyttöä kun en osallistunutkaan eräisiin teemabileisiin. Oon kuitenkin etsinyt boyfriend-farkkuja ihan sairaan kauan (miksi ne kaikki on aina revittyjä?), joten otin farkut äidin luo mukaan ja kysyin, voisiko niitä kaventaa. Äiti vilkaisi farkkuja ja totesi hymyillen, että tietysti voi. Äitiin voi aina luottaa, alan ihan totta olemaan entistä vakuuttuneempi että äidin kykykavalkadi on loputon. Se kaivoi ompelukoneen esille ja tadaa! Nyt mulla on vähän tiukemmat ja istuvammat, mutta silti löysät poikaystävä-farkut. Ja kaikki tämä ilman siviilisäädyn muuttumista.

Ja mikä kaikkein hauskinta, ne on JAMEKSET!

"Oli kavereilla kaikilla Jamekset, joten minäkin ostin sellaiset, ylhäältä leveät ja alhaalta pillit..."

Ah, Leevi And The Leavings. Yksi niistä bändeistä, jonka aivan liian monta biisiä osaan edelleen ulkoa, koska aina pienenä perheen automatkoilla (mökille ajoi aina joku 3-4 tuntia, riippuen missä milloinkin asuttiin) kun äiti ja faija kyllästyivät Radio Novaan, faija kaivoi levykokoelmansa esille ja sitten kuunneltiin Leeviä, Eppuja, J. Karjalaista, Kolmatta Naista tai Popedaa.

Oma suosikki noista on ehdottomasti Eput. Ne kolahti lopullisesti Ruississa kesällä 2012. Päivä oli sunnuntai, vettä tihutti, takaraivossa painoi pienoinen väsymys ja neljä Turussa vietettyä päivää, mutta nostalgiasyistä päätin käydä vilkaisemassa Niittylavalla esiintyvää poppoota. Lopulta jäin katsomaan koko keikan. Siinä vesitihkusateessa villapaita päällä yksin seisoessani mulle iski niin valtava ikävä faijaa, joka oli kesän alussa muuttanut vuodeksi Jenkkeihin, etten voinut kuin fiilistellä ikivanhoja biisejä ja antaa muutaman sateeseen sekoittuvan kyyneleen valua. Sillä hetkellä ei ollut kuin Eput, ympäröivä Ruissalo ja minä. Ja tuhat ja yksi muistikuvaa faijasta. Sillä hetkellä nautin vain musiikista, enkä ajatellut yhtään duunikuvioita, tulevan illan loppubileitä tai tulevia aamuyön jo legendaariseksi muodostuneita jatkoja. Sillä hetkellä oli vain minä ja tunne ikävästä, mutta ennen kaikkea tunne onnellisuudesta ja kiitollisuudesta, siitä, mitä kaikkea tää elämä onkaan jo itselle antanut.

Myöhemmin laitoin faijalle viestin.

Tää viikko on muutenkin mennyt tavallista musapainotteisemmissa merkeissä. Tiistaina oli viikon eka duunipäivä ja koko päivä meni muutenkin ihan maanantaifiiliksissä.

Kävin tiistaina myös kampaajalla ja heittäydyin aivan villiksi. Eli leikkautin huonot latvat pois ja päivitin vähän tukan mallia. Nauroin mun kampaajalle, että oon aivan varmasti sen tylsin asiakas, mutta onneksi sitä se ei tunnu haittaavan. Saatoin myös ehkä vilauttaa polkkatukka-korttia, mutta se on edessä joskus kaukana tulevaisuudessa, jos on. Tänhetkisenä toiveena kun olisi kasvattaa tukan pituutta vielä vähän lisää ja nauttia tästä pitkähköstä letistä. Tosin nyt tää tuntuu taas tosi lyhyeltä. On tää naisen elämä niin kovin vaikeaa.

Mä rakastan sitä kampaajan jälkeistä fiilistä, kun hiusten latvat niitä haroessa "loppuu kesken".

Tiistaina duunin jälkeen kävelin kotiin Tavastian kautta. Tiesin, että Tove Lo, nouseva ruotsalainen laulaja-lauluntekijä, olisi keikalla Tavastialla ja vaikka olin aikaisemmin fiilistellyt neidon musaa, päätin jättää ohjat kohtalon käsiin. Jos lippuja olisi jäljellä, menisin keikalle, jos ei, niin no, sitten jäisi välistä.

Lippuja löytyi eikä keikka ollut vielä alkanut, joten ostin lasin valkkaria ja istuin alas rentoutumaan ja fiilistelemään ilmapiiriä. Jo tolla hetkellä tiesin, että oli hyvä päätös tulla eikä yksin istuminen tuntunut yhtään omituiselta. Sai katsella ihmisiä ja olla ihan vaan omissa ajatuksissaan ja halutessaan jutella superkivan baarihenksun kanssa.

Keikka oli hyvä, siis todella hyvä. Tiedättekö kun joistain artisteista vain kuulee, että tää olisi varmasti hyvä myös livenä? Tove Lo kuuluu tähän kategoriaan. Kannattaa ehdottomasti tutustua naisen tuotantoon.

Eilinen meni melkein kellon ympäri töissä ja ihan oikeasti, onko tänään muka jo torstai?

xx,

ihmettelevä Anna

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

On KYSYMYSTEN aika!


Koska muutaman some-linkityksen ansiosta täällä on käynyt jengiä kuin jääkiekkofaneja torilla toukokuussa 2011 konsanaan ja koska kaikella on ensimmäinen kertansa ja koska kyseinen vanha fraasi pitää paikkansa myös tämän plokin kohdalla, ajattelin väsätä THE KYSYMYSPOSTAUKSEN!

Kysyä saa mitä mieleen juolahtaa, vaikka että mikä mun lempieläin on. (Jos se jotakuta sattuu kiinnostamaan, niin puput on listan ehdottomalla ykkössijalla. Sit tykkään ylipäätään kaikista söpöistä, karvaisista eläimistä ja delfiineistä. Ja pikkulinnuista!) Hauskoihin kysymyksiin on tietenkin aina astetta hauskempaa myös vastata, mutta ei tää mikään "Kuka kysyy hauskimman kyssärin?" -kisa ole.

Saa kysyä nimellä tai nimettömänä, mutta pidätän oikeuden jättää vastaamatta / kypsästi vaan ignoorata ne kaikkein hoopoimmat utelut. Vastaan kysymyksiin parhaan taitoni, tietoni ja kykyni mukaan. Olkoon perjantai 28.3. viimeinen päivä, kun kyssäreitä saa jättää.



Ja vaikka mä ihan hurjasti yritänkin harjoittaa ja kehittää omaa ruotsin kielen taitoani, mitään sanallisia ilotulituksia ei kannata odottaa, jos heitätte kyssäreitä toisella kotimaisella, suomi (ja toki englanti) kun sujuvat itseltä vielä toistaiseksi ihan pikkasen sulavammin.

Ja siis toki jos teillä nyt sattuu olemaan ajatuksissa jotain postaustoivehommia, niin toki niistäkin saa pistää koodia.

Ei muuta kuin fire away eli antaa palaa eli bring 'em questions up!

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kun moni asia on kesken mutta silti kaikki on just nyt jotenkin ihanasti


Taas on melkein yksi viikko kulunut ja vaikka tavallaan mitään erikoista ei ole tapahtunut, silti tämä(kin) viikko on ollut mitä miellyttävin. Epämiellyttävän siitä olisi voineet tehdä monta ihan samperin aikaista aamuherätystä, torstaina saapunut ikävä takatalvi ja palelevat nilkat, kun ei osannut varautua kylmään tuuleen.

Miellyttävän tästä viikosta ovat tehneet esimerkiksi

-nähtävissä oleva kehittyminen duunikuvioissa
-auringonnousujen näkeminen Pohjois-Espalla klo 6.35 kun kävelee töihin
-ihanat asiakkaat
-ihanat ystävät, joille lähetellä WhatsAppissa hölmöjä, mutta kovin hauskoja kuvia
-tämänpäiväinen Streat Helsinki -katuruokatapahtuma
-se, että ulkona on tarvetta aurinkolaseille
-maailman huonoimman ja kuluneimman läpän heittäminen ja sille railakkaasti nauraminen rakkaan ystävän kanssa
-kuivat kadut
-hauskat suunnitelmat siskojen kanssa
-nostalgisten biisien kuuleminen sattumalta radiosta ja niiden mukanaan tuomat muistot
-lempparikasvoveden löytäminen tarjoushintaan Sokoksen 3+1 -päiviltä
-brittiläisen heart.fm:n kuunteleminen töissä iltavuoron aikaan
-hauskat unet (yhdessä lensin! Viime kerrasta onkin aikaa, haha)
-eilisiltainen viinin siemailu
-mieltä selkeyttävät puhelut, joita en tarvinnut mihinkään muuhun kuin siihen, että saan sanottua asioita itselleni ääneen
-vanhan ystävän tapaaminen pitkästä aikaa tänään
-vanhemman pikkusiskon ja muiden upeiden tyyppien mahdollinen treffaaminen myöhemmin tänään
-tuleva sunnuntaireissu äidin luo

Radio Helsingistä (sydän) soi äsken biisi, jossa laulettiin "grown ups what do they know". Tykästyin siihen kovasti vaan jo noiden kuuden sanan perusteella, googletin ja kyseessä on tämä biisi.


Mä tykkäsin ja lisäsinkin sen omalle "näistä tykkään" -soittolistalleni. Tai siis lisään heti kun biisi ilmestyy Spotifyhyn. Koska siis ihan totta, mitä aikuiset tietää. Mä olen jo reilulla kädellä laskettavissa aikuiseksi (ainakin joillain asteikoilla) ja en silti tiedä välillä yhtään mistään mitään. Mutta onneksi se on ihan okei.

Ja sitä paitsi, mulla on sellainen kutina, että tämä viikonloppu on loppuun asti hyvä viikonloppu.

xx,

Anna

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Se (ah-niin-)virallinen esittelypostaus


Vaikka toki moni teistä on varmaankin katsonut erästä tiettyä tv-sarjaa ja sitä kautta "oppinut tuntemaan" mut, ajattelin kuitenkin että voisin myös itse kertoa itsestäni jotain. Ja in case et tiedä yhtään mistä ihmeen sarjasta oikein on kyse, ei kuule haittaa mitään! Tervetuloa linjoille anyways!

Mä olen Anna, 23-vuotias Helsingissä asustava tyttö. Syntyperäinen stadilainen en ole, mutta Helsinkiin olen vuosien saatossa luonut vahvat juuret ja tän koen itselleni kotikaupungikseni. Oon syntynyt eräässä pikkukylässä Turun lähellä, mutta olen pienestä asti muuttanut paljon (paluuni Lontoosta Helsinkiin taisi olla 12. muuttokertani) ja olen sen takia kokenut olevani kotoisin "vähän joka paikasta, mutta en kuitenkaan oikein mistään". Kävin lukion Helsingissä ja sen myötä elämä asettui tänne enemmän ja enemmän kunnes eräänä päivänä kolmisen vuotta sitten musta tuli ihan virallisesti helsinkiläinen, kolmannen kerran elämäni aikana.

Mulla on ruskea tukka, siniset silmät, oon horoskoopiltani kaksonen ja pituutta tästä varresta löytyy 168,5 cm. Toisesta sisänilkasta kurkkii pieni tähti-tatuointi ja (nuorempia) sisaruksia perheessäni on kolme kappaletta, olen siis isosisko ja perheen vanhin lapsi.

Asun yksin Punavuoressa, ihanassa talossa vehreän puiston lähettyvillä. Kotoa löytyy kahden lempipaikkani (sänky ja sohva) lisäksi myös pieni walk-in -vaatehuone, jossa säilön maallista omaisuuttani eli rakkaita kenkiäni. Työskentelen kokopäiväisesti asiakaspalvelutehtävissä ja silloin kun mua ei näe tiskin takana rupattelemassa asiakkaille ja heittämässä läppää mahtavien kollegojen kanssa, toteutan toista kutsumustani spottailla ympäriltäni kauniita ja onnen fiiliksiä tuovia asioita.

Kodin ja töiden ulkopuolella mut löytää usein Kaivarin rannasta juoksulenkiltä tai maleksimasta ympäri kantakaupunkia ystävien kanssa, toisinaan hyvin päämäärättömästikin. Koska Punavuori on yksinkertaisesti ihana, suosin mielelläni täkäläisiä kauppoja, kapakoita ja kanttiineja. (Olen myös laiska ja mukavuudenhaluinen - miksi lähteä merta edemmäs kalaan jne.) Mua voi spottailla toisinaan myös paikallisesta Alepasta tai Albertin Herkusta. Viikonloppuiltaisin kulutan aikaa milloin missäkin. Paikalliset kuppilat sekä eräs Kampissa sijaitseva diskoteekki ovat oivia paikkoja bongailla Anna remuamassa yömyöhällä.

Mä pidän ajatusten vaihtamisesta ja hyvistä keskusteluista (oli kyseessä sitten syvällistä diippeilyä tai pintapuolista jauhamista), nauramisesta, kirjojen lukemisesta, Aino Ihana Maitosuklaa -jäätelöstä (ja jäätelöstä noin ylipäätään. Mä syön jäätelöä ympäri vuoden, oli pakkanen tai helle), pupuista, karpalolonkeron ja viinien makustelusta, syömisestä ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä olemisesta.

Mä tykkään myös tehdä asioita spontaanisti ja siksi mun kalenteri on harvoin täyteen buukattu: musta on kiva jättää tilaa fiilispohjaiselle toiminnalle, oli kyseessä sitten päiväunet, iltalenkki tai maraton-puhelu. Elämäni hauskimpia ja upeimpia päiviä ovatkin olleet ne, joita ei ole suunnittellut etukäteen ja jotka vain tapahtuvat, yllättäen ja odottamatta. Ei tarvitse kuin tarttua hetkeen ja yhtäkkiä huomaatkin, että on taas puolivahingossa onnistunut kirjoittamaan yhden luvun lisää kirjaan nimeltä "Näitä asioita muistelen nauraen kiikkustuolissa".

Eniten ikinä tykkäänkin oikeastaan vain fiilistellä ja nautiskella kaikesta ja kaikkea, niin isoja kuin pieniäkin juttuja. Haahuiluun ja elämän ihmeellisyyden ihasteluun en kyllästy koskaan.

Omat erityistaidot -kohtaan kirjoitan aina kaksi asiaa: maailman lyhytkestoisimman mutta siisteimmän jalkatanssiliikkeen täydellinen hallinta ja kyky tulla onnelliseksi maailman pienimmistä asioista. Mä en tarvitse esimerkiksi kuin auringon ensi säteiden näkemisen aamutuimaan töihin kävellessä, hyvän tukkapäivän tai jonkun vanhan mutta edelleen hauskan läpän muistamisen ja simsalabim! Yhtäkkiä mä olen ihan naurettavan onnellinen. Tähän toki saattaa liittyä mun loppuun asti yltiöpositiivinen luonteeni, mulla kun on tapana löytää vaikka ihan ohutkin hopeareunus pilvestä kuin pilvestä.

Nyt teillä on toivottavasti vielä vähän entistä parempi käsitys siitä, kuka ruudun tällä puolella oikein hyörii. Ja kun jotenkin aavistelisin, että jotkut teistä lienevät uteliaita yhden jos toisenkin asian suhteen (esim. mikä on mun lempiväri ........hekoheko olenpas hauska), niin mulla on ihka-aito ja oikea kysymyspostaus suunnitteilla. Stay tuned / the story continues on the next episode ja mitä näitä nyt oli.


Tässä minua esittelevä potretti. Se on otettu viimevuotisen Flow'n jälkeen rakkaan siskoni (pus) toimesta. Ihana viikonloppu, ihania ihmisiä. Onni kaikesta ihanasta näkyy ehkä naamastakin. 

xx,

Anna

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Koska Disney on parasta


Mulla oli omien sekalaisten ajatusten läpikäyminen ja moni muukin asia ihan kesken, mutta oli ihan pakko tulla jakamaan tää allaoleva video.

Me käytiin tosiaan reilu kuukausi sitten katsomassa Disneyn uusin animaatio, Frozen, rakkaan ystäväni kanssa ja tykättiin siitä huimasti. Kaksi Oscariakin pokannut leffa ei jätä kylmäksi (hehe) ja etenkin leffan "tunnusbiisi" Let It Go iski meihin molempiin.

Ja nyt kyseinen biisi on coveroitu aivan mielettömällä tavalla.


Musta tää on hauska ja upea ja herranjumala tota ton miehen lahjakkuuden määrää! Tää sai kyllä aikaan ison hymyn ja hyväntuulisuuden ainakin tämän tytön kohdalla. Toivottavasti sielläkin. 

xx,

Anna

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Se viikonloppu, jolloin näin Backstreet Boysin livenä


Jaahas, että sellainen alkuviikko. Oon tehnyt töissä aika pitkää päivää ja mennyt osittain siksi aivan mega-aikaisin nukkumaan (esim. eilen klo 22.10, ei terve, eläkeikä täältä tullaan, haha). Vähää vapaa-aikaani oon käyttänyt muun muassa seuraaviin itselleni kovin mieluisiin aktiviteetteihin:

*tuunannut tylsän kalenterini vähemmän tylsäksi
*juonut kahvia ja nauttinut rakkaan siskon seurasta kaupungilla
*syönyt jäätelöä, pohtinut ihmissuhteita ja parantanut maailmaa ihanan ystävättäreni T:n kanssa
*nauttinut auringonpaisteesta (päivät on jo niin pitkiä! Tää on ihanaa!)
*pessyt mun valkoiset Conssit (kyllä ne onneksi edes vähän puhdistui....)

Ja noita hetkiä ennen on takana taas yksi viikonloppu täynnä ihania ihmisiä ja hauskoja tapahtumia. Kevyttä hippailuakin tuli harrastettua. Mennyt viikonloppu oli tosiaan omistettu rakkaan ystäväni ja vaimokkeeni AH:n syntymäpäivien juhlimiselle. Perjantaina yllätin synttäritytön ja mitään etukäteen paljastamatta talutin sen Hartwall Areenalle. "Hartwallille päin menee tosi paljon ihmisiä, onks siellä joku lätkäpeli?"


Ei ollut lätkäpeliä ei, mutta sen sijaan Backstreet Boysin keikka kylläkin! Mä oon itse ollut intohimoinen Bäkkäri-fani joskus lapsena ja nimenomaan AH:n kanssa meillä on kahdestaan etkoillessamme tapana luukuttaa kaikenlaisia ysäri-hittejä, mm. juurikin Bäkkäreitä. Kumpikaan meistä ole ollut koskaan aikaisemmin nähnyt poikia livenä ja lienee sanomattakin kai selvää, että keikka oli ihan mieletön! Oltiin alakatsomossa mutta ei juurikaan ehditty istua, tanssiminen ja bailaaminen kun veivät suurimman osan ajasta. Kuultiin kaikki hyvät, nostalgiset biisit ja en mä voi kuin todeta, että ysäri oli maagisen hienoa aikaa elää lapsuutta. Biisien sanat, jotka on opetellut yli vuosikymmen sitten, ovat edelleen iskostuneina syvälle selkärankaan.


Mä en millään kykene tajuamaan, että noikin kundit on muka melkein nelikymppisiä. Whattaaa?!


Perjantaina sain myös viestin eräältä ystävältä, joka on mulle kuin isoveli, jota mulla ei koskaan ole ollut (oon tosiaan perheen esikoinen). Kyseinen ystävä on henkilö, joka tsemppaa ja kannustaa mua ja on silti häpeilemättömän rehellinen - ominaisuus, jota mä arvostan valtavasti. Myös kyseisen ystävän mielipiteillä on mulle suuri painoarvo, vaikka ei kaikesta samaa mieltä ollakaan. Saattaa kulua viikkoja ilman että ollaan yhteydessä eikä se ole yhtään outoa. Tämä mainitsemani ystävä on myös siitä isovelimäinen, että hän lellii mut aika ajoin melkein pilalle erilaisten pienten lahjojen muodossa. Tällä kertaa viesti koski kahta ylimääräistä lippua Emma-gaalaan ja jatkoille, joita hän tarjosi minulle. Utelin, eikö hän itse ole menossa ja sain kuulla, että frendi oli kipeänä ja oli jo lahjoittanut omat lippunsa eteenpäin. Kävin hakemassa liput, vaikka tiesin, että ainakin itse gaala jäisi välistä Bäkkäreiden keikan takia, mutta jatkoille saattaisimme AH:n kanssa niin halutessamme ehtiä. Kuumeinen ystäväni sai kolme suklaalevyä parantumistaan edistämään.


Kuvassa hyvin tyytyväinen (ja kevyen univelkainen, MOI SILMÄPUSSIT) meikämandariini.

Keikan jälkeen kerroin yllämainituista lipuista Emma-gaalan jatkoille, mutta AH sanoi, että viettäisi iltansa mielummin ystävien keskellä ja mä ymmärsin täysin. Niinpä tehtiin pikapyrähdys kodin kautta ja hilpaistiin Looseen, jossa meidän kavereilla oli aikaisemmin illalla ollut keikka. Mulla ei ollut maailman paras tukkapäivä, joten vedin pipon päähän, joka loppupeleissä osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi. AH totesi, että se antoi mulle vähän särmää. "Anna, sähän näytät siltä, että sä sovit tänne!" Mä en siis ulkoiselta olemukseltani koe yleensä istuvani mielikuvaan rokkibaarin asiakaskunnasta, mutta pipo onkin ilmeisesti kaiken a ja o! Hengattiin jokunen hetki Loosessa poikien kanssa ja fiilispohjalta päätettiin käväistä vielä Bäkkärilläkin (siinä on kans yks sellanen baari, johon en vaan sovi, haha). Kaverit löytyivät yläkerrasta ja siinä vaihdettiin haleja ja kuulumisia hetki jos toinenkin ja musta oli mielettömän liikuttavaa, kun erään hyvän ystäväni poikaystävä kertoi katsoneensa ekan jakson ystäväni kanssa "Sä olit tosi hyvä." Aww oikeesti. Oltiin kuitenkin ajoissa kotona ja aamulla olikin kiva herätä freshinä. Mä itseasiassa harvemmin käyn perjantaisin kemuttamassa, jotenkin duuniviikon jälkeen on ihanaa vaan lööbailla himassa ja nukkua hyvä ja palauttava yö ja kerätä energiaa.

....jotta jaksaa sitten lauantaina painella ympäriämpäri. Lauantaina nukuin myöhään, hoidin vähän "paperihommia" eli näpyttelin läppäriä ja puhuin puhelimessa molempien vanhempieni kanssa. Kikattelin ja hehkutin Bäkkäreitä ja fiilistä ja elämää ylipäätään. Iltapäivällä treffasin kaupunkiin saapunutta serkkuani kahvin ja auringon ihastelun merkeissä.

Illalla mun oli tarkoitus käväistä after workeilla duunikavereiden kanssa, mutta meni taas omat aikataulutukset ihan miten sattuu ja jouduin skippaamaan drinksuttelut. Onneksi mulle luvattiin, että lisää on tulossa. Mulla on käynyt mieletön mäihä (taas) ja duunissa on pelkkiä kivoja tyyppejä mun kanssa töissä (taas), joten en malta odottaa, että päästään niiden kanssa hengailemaan työajan ulkopuolellakin.

Koska mulla on ihania ystäviä (ja oli naistenpäivä), sain monia kivoja viestejä lauantai-illan aikana. Etkoiltiin AH:n luona, vaihdettiin vaatteita, väkerrettiin tukkaa ja naamaa ja naurettiin ja laulettiin. Tai no "laulettiin". Mun illan teemabiisinä oli The Great Gatsbyssäkin kuultu Fergien ja kumppaneiden "Little party never killed nobody" (lauloin sitä myös seuraavana aamuna). Ja siis tasan noita viittä sanaa, enempää en osaa.

Otettiin synttärisankarittaren toiveesta suunnaksi good ol' Tavastia ja treffattiin AH:n frendejä etuoven edessä. Hilpaistiin sisään ja oli taas sellaiset paardit, että oksat pois! Ei ollut sangriaa mut oli karnevaalit, ei ollut meillä tequilaa ja kasvomaalit, mutta hedelmäsalmarishotteja ja tanssimuuvit kylläkin.

Kello joskusennenpilkkuaehkäpuolikolmelta huomasin, että oltiin jääty kahdestaan, mutta eipä tuon väliä, etenkään kun kajareista rupesi pauhaamaan Liemisen "Tääl on Lieminen". Musta on aina pikkuisen harmi, etten voi laulaa tota omaa sukunimeäni käyttäen, mutta onneksi mulla on paljon ystäviä joilla on -nen-päätteinen sukunimi. Ja onneksi kyseiset ystävät osaa ottaa naurulla sen, että mä osaan ton biisin ulkoa (joskin Davon räppi-säettä pitäisi vielä vähän harjoitella). Törmättiin myös rakkaaseen siskooni seurueineen, joiden seuraan liityttiin samantien.

Pilkun jälkeen hengattiin ulkona ja törmäsin muutamaan vanhaan ystävään ja tulin tästä tietenkin kovin iloiseksi. Terveiset myös sille mieshenkilölle, joka tuli pilkun jälkeen kertomaan, että katsoo sarjaa tyttöystävänsä ja että mä olin hänestä kovin miellyttävä ja joka halusi ottaa musta kuvan (...............). Totaalisen hämmentymisen ja lyhyen naurukuoleman jälkeen tarkistin vielä, että oliko kundi tosissaan ja kun hän kertoi haluavansa näyttää tyttöystävälleen, että oli tavannut mut, niinpä ei siinä sitten kai mitään.

Edelleen vähän hekotellen lähdin hakemaan vaimoa läheisestä pikaruokalasta ja yhdessä käveltiin kotiin. Vaikka ollaan naapureita, jäin AH:lle ex tempore -yökylään ja aamulla ihmeteltiinkin, miksei me yökyläillä useammin.

Sunnuntaina en tehnyt kerrassaan mitään. Paitsi kävin myöhäisellä brunssilla Dylanissa (vahva suositus, mä tykkäsin kovasti!) vanhan koulukaverin kanssa. Ja myöhemmin iltasella käytin paljon aivokapasiteettia erinnäisten asioiden ajatteluun ja kelailuun, mutta sitä mä teen muutenkin. Mutta sunnuntait on siihen erikoishyviä päiviä.

xx,

Anna

ps. Teitä on edelleen käynyt täällä ihan päätähuimaavan paljon ja oon saanut joitakin kyselyitä aupparina toimimisesta ja muusta ja pohdinkin ujosti tässä, että pitäisikö mun järjestää joku kysymyspostaus. Väkisin en sellaista ala vääntämään, mutta jos siellä ruudun toisella puolella ihan oikeasti on jengiä, joita kiinnostaisi asia x tai y, olisi ehkä helpointa, että saisitte läjäyttää niitä kysymyksiä sit kerralla. Joo? Ei? Ehkä?

pps. Päivän ainoa ärsytys: Siis kuinka paljon voi pientä ihmistä nakertaa, että Q-Teatterissa esitettävä Kaspar Houser on ollut loppuunvarattu since liput tuli myyntiin ja nyt tänään kun liput kesäkuun(!!) lisänäytöksiin tuli myyntiin, mä en saanut kahta, en edes yhtä lippua! Sitä on hehkutettu ja kehuttu niin paljon, että mä haluan kuollakseni nähdä sen! Ja näköjään haluaa joku muukin. Musta on mieletöntä, että teatteri menestyy ja sillä pyyhkii hyvin, mutta tyhmää kun ei itse pääse kyseistä elämystä kokemaan. Pitänee nyt vaan yrittää olla tarkkana, jos lippuvarauksia vaikka vapautuisi. Fingers crossed!




torstai 6. maaliskuuta 2014

Sweet Thursday


Mun on nyt heti ensi alkuun pakko todeta, että hyvänen aika teitä on käynyt täällä paljon parin viime päivän aikana! Oon vähän hämmentynyt. Tai no en vaan vähän, vaan aika tavalla. Toki kun huomasin, että mun blogi oli ohjelmaan liittyen linkattu sekä naamakirjassa että instassa, kävi mielessä, että varmaan jokunen utelias tulee tsekkaamaan. "Jokunen" indeed.

Oli miten oli, kiitos ihan hurjan paljon kivoista kommenteistanne, joita ootte jättäneet. Oon tullut niistä tosi iloiseksi ja lueskellut niitä hymy huulilla. Kiitos.

Mun on vähän vaikea käsittää, että tänään on muka jo torstai. Mihin tää viikko oikein on vierähtänyt? Toki kun ohjelmaa ja hommaa on riittänyt, ei kai se mikään ihme olekaan, että aika lentää.

Katsoin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Oscarit (mutta koska käyn päivätöissä plus uni maistuu, menin nukkumaan ja heräsin aamuyöllä tsiigailemaan juhlahumua Enkelten kaupungissa) ja ihan totta, voisko Ellen DeGeneres juontaa Oscarit tästä eteenpäin jokaikinen vuosi? Mä tykkään Ellenistä kuin hullu puurosta ja hei c'mon, Oscar-selfie? Pizzan tilaamista JA jakamista kertakäyttölautasilla? Plus Ellenin muutenkin hauskat läpät? Mulla ei ole kuin yksi sana tähän: mieletöntä!

Yksi pettymys maistui kuitenkin karvaalta: Leonardo DiCaprio ei vieläkään voittanut ansaitsemaansa kultaista pystiä. Joo, Matthew McConaughey teki vaikuttavan roolisuorituksen Dallas Buyers Clubissa (en ole kyseistä filkkaa vielä nähnyt, mutta sen pystyy sanomaan jo trailerin perusteella) ja musta on hauskaa, että se on selvästi vaan jokunen hetki sitten vaan päättänyt alkaa ns. vakavasti otettavaksi näyttelijäksi. Sehän teki jossain vaiheessa pelkkiä romanttisia komedioita ja kyllä, vaikka itsekin niistä nautin, niin onhan se nyt vaan fakta, ettei sellaisista "höpöhöpö"-leffoista voi edes puhua samassa lauseessa Oscar-ehdokkuuksien kanssa. Mutta tollainen muuntautumiskyky on palkintonsa ansainnut, joten pitkin hampain myönnän Matthew'n pystinsä ansainneen.

Ja vähän lohduttaa, että esimerkiksi myöskään Brad Pitt tai Johnny Depp(!!) eivät ole kumpikaan koskaan voittaneet Oscaria mistään roolistaan. Pitt sai toki Oscarin tänä vuonna - elokuvatuottajana. Eli ei Leo ihan huonossa kerhossa hengaile.

Huomenna on luvassa viikon viimeinen työpäivä ja illalla on luvassa rakkaan vaimokkeeni AH:n synttäreiden juhlintaa. Mä haluaisin ihan kamalasti kertoa, miten me aiotaan sen synttäreitä juhlia, mutta koska tiedän, että se lukee tätä (pusuja muru), en ota riskiä, että yllätys paljastuisi sille ennen aikojaan. Juhlinta toki jatkuu lauantaina synttärisankarittaren päättämässä paikassa x (en siis tosiaan tiedä vielä mihin matka käy, mutta jossain päin Stadia me riehutaan) joten vilkas viikonloppu edessäpäin!

Viime viikonloppuna sitä vastoin otettiin iisiä siskojen kanssa faijan luona Saimaan rannalla ja kyllä tollaset lyhyet lepolomat vaan tekee eetvarttia ihmisen mielenterveydelle. Kaikessa lyhykäisyydessään me nukuttiin, syötiin hyvin, saunottiin ja lojuttiin. Ja oli parasta. Vaikka yleisesti ottaen nautinkin kovasti kirmailusta Helsingin yössä, viime viikonloppuna ei ollut yhtään ikävä kemuttamista. Kulahtaneet puuvilla-leggarit ja faijan vanha Leviksen t-paita ("tää on vähän ahdas mulle", meitsille se kävi melkein mekosta) olivat mukavin vaateyhdistelmä, jonka kuvitella saattaa.

Muuten viikko onkin oikeastaan sisältänyt lähinnä duunia, univelkojen epätoivoista poisnukkumista ja sinne tänne juoksentelemista. Väliin on kuitenkin mahtunut pieniä hengähdystaukoja ja hetkiä ystävien ja rakkaiden ihmisten kanssa, kuten teatterissa käymistä perheen naisten kesken. Käytiin eilen Aleksanterin teatterissa katsomassa Kaikki äitini, kaikki tyttäreni ja tykättiin koko naislauma siitä kovasti!

Kelasin vähän, että yrittäisin olla superreipas (tässä vaiheessa iltaa sitä reippautta tarvitaan, oisin jo ihan valmista kauraa höyhensaarille. Ja kyllä, tiedän, että kello ei oo edes puolta kahdeksaa vielä) ja vähän siivota. Nurkissa juoksee niin paljon villakoiria, että voisin kohta perustaa oman kennelin.

xx,

Anna

ps. vaikka siivoaminen kiinnosteleekin ihan valtavasti (eli ei), siitäkin saa vähän mielekkäämpää kun pistää musiikit päälle. Itse aion siivoillessani tsekata Flow'n tekemän soittolistan Spotifysta, tänään nimittäin julkistettiin hurja määrä ensi kesän festari-kiinnityksiä! Tosi moni oli mulle uppo-outoja, mutta joita tiedän frendien kehuneen, joten lienevät tutustumisen arvoisia. Tuttuja nimiä kiinnitysten seassa ovat mm. vanha kunnon OutKast ja ihana Iisa. Ja lisää kiinnityksiä coming up, niitä mielenkiinnolla odottaen!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Tuttu naama telkkarissa


Mä mietin jonkun aikaa, kertoisinko tästä ollenkaan täällä blogissa. Mutta sitten kuitenkin asiasta on tietoa monilla muilla "kanavilla" ja se oli (ja on taas), jos ei nyt iso, niin kuitenkin jonkinlainen osa mun elämääni. Ja vaikkei tää todellakaan ole mikään tuhansia ihmisiä tavoittava blogi, mulle itselleni tää elektroninen päiväkirja on kaikessa pienuudessaankin kovin tärkeä. Ja koska myös tää kyseessä oleva projekti oli mulle monella tapaa merkityksellinen, tuntuu luonnolliselta ottaa itselle tärkeä proggis esille omassa, itselle tärkeässä blogissa.

Kun viime syksynä olin au pair -hommissa Lontoossa, mä puuhailin siinä sivussa yhden toisenkin projektin parissa. Mä olin mukana tekemässä dokumentti-tv-sarjaa au paireista Ylelle. Minä ja kolme muuta tyttöä. Ohjelman nimi on, ta-ta-taa, Au pairit Lontoossa.


Mä oon toi oikeanpuoleisin "elämä on parasta silmät sirrissä" brunette neitonen, jos joku ei esim. tunnistanut.

Ohjelma ei kuitenkaan ollut syynä mun ulkomaille lähtöön. Mä olisin lähtenyt joka tapauksessa ja nyt kävi sitten vain niin, että ohjelma tuli siinä ikään kuin sivutuotteena.

Ja kun moni tuttu vanhasta ala-asteaikaisesta luokkakaverista entiseen työkaveriin on laittanut viestiä huomattuaan, että mä olen mukana ohjelmassa, aloin itsekin pohtia sen "julkistamista". Emmin kuitenkin asian kanssa, mutta kun viikko sitten lauantaina maailmankaikkeuden kivoin lempparibaarimikkoni tervehti mua sanoilla "No mitäs meidän au pair?", tein viimein päätökseni. Kuten en kovin monelle muullekaan, en ollut myöskään kertonut hänelle, että viime syksyyni Lontoossa liittyi jotain muutakin kuin perinteistä aupparointia. Ihmiset ovat kuitenkin suhtautuneet sarjaan (ja mun osallistumiseen) tosi hyvin, mikä on luonnollisesti rohkaissut ja ilahduttanut mua hurjasti.

En ole aikaisemmin osannut puhua ohjelmasta, en täällä tai vaikkapa naamakirjassa, koska en ole halunnut tehdä itsestäni numeroa. Kai tässä tapauksessa se supisuomalainen vaatimattomuus ja "todellakin piilotan kaikki kynttilät ja tuikut ja liekinheittimet vakan alle" -mentaliteetti on vaan päässyt iskemään pinnalle. Mutta mutta. Siellä mä nyt olen ja onhan tää todella jännittävää ja uutta ja mielenkiintoista. Ja oman pärstän näkeminen telkkarissa/läppärin ruudulla on hyvin, hyvin absurdia.

Tänään se kuitenkin vihdoin alkaa. Kakkoselta puoli kahdeksalta. Eli jos ei Pihlajankadun tapahtumat kiinnostele, voi kätevästi vaihtaa viereiselle kanavalle, haha.

Toivon tietenkin kovasti, että ohjelma saa hyvän vastaanoton ja siitä olisi oikeasti apua niille, jotka pohtivat lähteäkö au pairiksi vai ei ja millaista se nyt sitten oikein on. Se oli myös yhtenä vahvana syynä omaan osallistumiseeni. (Pääsyy ei siis suinkaan ollut brittimiehet, uskomatonta mutta totta, hehe.)

Ja vaikka viiteen tuntiin (jaksojen yhteispituus) mahtuu paljon, neljän kuukauden ajalta pois jää luonnollisesti kaikenlaista. Sen voin kuitenkin sanoa ensimmäisen viiden nähdyn jakson perusteella, että ohjelmaa katsoessanne katsotte sitä ihan samaa Annaa, joka tätäkin postausta nakuttaa: iloista, ajoittain vähän hölmöä ja syvästi elämäänsä rakastavaa nuorta naista.

Mä itse pidin näkemästäni, toivottavasti tekin.

xx,

Anna

ps. Ja tosiaan. Jos ikinä pohditte ulkomaille lähtöä, oli kyseessä sitten aupparointi tai mikä tahansa muu juttu, lähtekää. Mä oon sitä mieltä, että aina kannattaa kokeilla ja vaikka sitten pettyä ja tulla maitojunalla kotiin kuin jäädä loppuelämäkseen jossittelemaan ja pohtimaan, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi lähtenyt. Ja kyllä ne rakkaat ihmiset pysyy rakkaina, oli etäisyyttä sitten kaksi tai 2000 kilometriä. You never know if you don't go.

pps. kuva Yle/Heli Sorjonen