sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

ON SIIS KEVÄT



Hassua, minkälaisen fiiliksen yksi ainoa postaus voi aiheuttaa. Ihan kuin kivi olisi vierähtänyt harteilta. Mulla on ollut ikävä blogin pariin, mutta kynnys kirjoittaa on kasvanut niin suureksi, että on tuntunut, että pitäisi vähintäänkin mennä naimisiin tai saada lapsi, että olisi jotain mistä kirjoittaa (ja kumpaakaan ei ole omalla kohdalla tapahtunut). Musta on myös tuntunut, että en osaa enää kirjoittaa. Että kaikki kirjoittaminen on ollut sellaista tönkköä "no mulle kuuluu ihan hyvää, jee moikka".

Mitä mulle sitten kuuluu? Hyvää (hehe). Yliopiston viimeinen periodi on käynnissä ja opinnot etenevät suunnitelmien mukaan. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että ensi syksynä minulla on edessäni yksi ainokainen kurssi ja gradusemma eli gradun kirjoittaminen ja sen jälkeen valmistun. Tuntuu hullulta. Hullun mahtavalta ja pelottavalta. Kesän aikana pitäisi yrittää hahmotella jonkinlainen aihe gradua varten ja toivon, että kukkiva luonto antaa inspiraatiota, koska tällä hetkellä pää lyö aika tyhjää sen suhteen. Gradusta varoitellaan aika paljon, mutta toistaiseksi ei juurikaan pelota. Minulla oli hyvin samanlaiset fiilikset kandista. Meni ikä ja terveys, että keksin aiheen, mutta sen jälkeen loppu menikin aika omalla painollaan. En ole asettanut valmistumistavoitetta kuin vasta ensi keväälle, niin onpahan koko lukuvuosi aikaa rustata sitä, jos siltä tuntuu. Silloin valmistuisin neljässä vuodessa, mikä on tosi hyvä ja mihin olisin itse hyvin tyytyväinen.

Viime syksy puolestaan oli mulle henkisesti hieman raskasta aikaa. En jaksanut kirjoittaa blogia tai ylipäätään olla kovin aktiivinen missään sosiaalisessa mediassa. Painin omien opintojen tarkoituksettomuuden tunteen kanssa ja mua on vaivannut yliopistovuosien myötä kasvanut ja kasvanut tunne siitä, että mä en oikein tunne humanistista tiedekuntaa omakseni. Viime syksynä istuin useammalla eri kurssilla, joiden luentojen aikana mietin lähinnä, että miten helkkarissa tämä luennolla käsitelty asia auttaa mua työllistymään. Surullisintahan oli, että vastasin itselleni kerta toisensa jälkeen "ei yhtään mitenkään". Tietenkään asia ei oikeasti ole noin mustavalkoinen, vaan totuushan on se, että kaikesta oppii jotain ja melkein mitä tahansa tietoa ja taitoa voi soveltaa työelämässä. Minä vain valitsin olla näkemättä asiaa noin. Mutta kuten niin monissa muissakin jutuissa, myös tässä aika on auttanut näkemään asioita vähän pehmeämmästä kulmasta. Olen myös välillä moittinut itseäni opiskeluvalinnastani, vaikka tiedän, että se on ihan turhaa. Olen erilainen ihminen nyt kuin olin vajaa kolme vuotta sitten aloittaessani yliopistossa. Olen sitäpaitsi jo niin pitkällä opinnoissani, että olisi hölmöä jättää opinnot kesken.

Osittain myös viime syksyn fiilisten takia olen tehnyt joitain lisäsuunnitelmia opintojen suhteen. Aloin haaveilla tuplamaisterista eli kahdesta maisterintutkinnosta ja hain itseasiassa erääseen maisteriohjelmaan nyt talvella, johon en kuitenkaan suureksi harmikseni päässyt. Asia olisi korjattavissa ensi vuoden hakua varten, joten pohdiskelen asiaa. Tietenkin ensi talven työtilanne vaikuttaa paljon asiaan, sillä pääsyy toiseen maisterintutkintoon on omalla kohdallani nimenomaan varmemman työllistymisen mahdollistaminen.

 Keväinen Helsinki. Parasta. 

 Innostuin poke bowleista ja askarreltiin sellaiset eräs lauantai siskon kanssa.

 Olen etsiskellyt kevättakkia ja sovitin mm. tätä Lindexin trenssiä. En vain ole ihan varma sopiiko mulle 1) noin pitkä malli 2) trenssit ylipäätään. #firstworldproblems

Lankalauantaina juhlittiin mun rakkaan kummitytön 1-vuotissynttäreitä. Stockmannin lastenosasto ja siellä työskentelevä ihana Minna pelastivat, jälleen kerran, mut lahjakriisiltä. #annasuosittelee

Sitten eräs jännittävä uutinen!

Toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni ja aloitin muutama viikko sitten oman Youtube-kanavan, joka kantaa nimeä Anna Mattila. Tämä on yksi niistä asioista, joita olen lykännyt ja lykännyt, kunnes vihdoin otin itseäni niskasta kiinni. Tiesin, että jos en koskaan kokeilisi, se jäisi harmittamaan. Kanavalle olisi tarkoitus tehdä my day -tyyppisiä kevyitä videoita, samaten välillä ihan puhtaita sit down -höpöttelyvideoita, jakaa omia suosikkijuttuja ja sen sellaista. Todennäköisesti aion kokeilla vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä, että ne omat jutut ja tyyli löytyy. Pyrin julkaisemaan videon keskimäärin kerran viikossa (joskin viime viikolla video jäi välistä, koska sairastin seitsemän päivää potien jotain versiota influenssasta) ja latasin kanavalle juuri kolmannen videoni. Jos seuraatte mua instassa ja tykkäätte mun mystoryista, niin todennäköisesti tykkäätte myös mun videoista. Eli jos kiinnostaa seurata mua Youtuben puolella, niin käykää ihmeessä kurkkaamassa. En ole vielä päättänyt, linkkaanko videoita myös tänne blogiin. Jo näiden parin videon kuvaaminen on ollut tosi kivaa ja videolle höpöttely tuntuu tosi luonnolliselta.

Pinnallisempien asioiden puolelta päällimmäisenä mielessä on meneillään oleva hiustenkasvatusprojekti. Leikkasin aika lailla tasan vuosi sitten pitkän polkan, jota lyhensin vielä viime kesänä entisestään hartiamittaiseksi. Minulla on ollut pitkä tukka niin pitkään kuin muistan ja pitkä polkka, long bob, kiinnosti kovasti. Se on ollut ihana ja huoleton, mutta joulun tienoilla tajusin, että se ei sittenkään ole minua. En tunne itseäni itsekseni noin lyhyillä hiuksilla. Niinpä helmikuussa kävin leikkaamassa huonot latvat pois ja kerroin kampaajalleni, että nyt kasvatetaan. Luovuin samaan aikaan myös ripsienpidennyksistäni. Mietin yli puolet viime syksystä, että nekään eivät oikein tunnu enää minulta, mutta silti kuukaudesta toiseen varasin huollon, kunnes viimein tammikuussa kerroin ihanalle ripsihuoltajalleni, jolla olen käynyt kaikki nämä vuodet, että pidän taukoa. Hän suhtautui ihanan ymmärtäväisesti ja lupasi olla käytettävissä, jos joskus haluan palata pidennyksiin.

Olen ollut tosi tyytyväinen molempiin päätöksiin. Pidän hiuksistani ja peilikuvastani päivä päivältä enemmän, koska päivä päivältä yhä enenevissä määrin sieltä katsoo se Anna, jonka tunnen ja joka haluan olla.


Toisaalta taas olen viime aikoina haaveillut kulmien microbladingista. Kulmista on tullut minulla paljon tärkeämpi osa ulkonäköä kuin ripsistä ja voi vitsi miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi meikata kulmia joka päivä. Voi olla, että toteutan tämän haaveeni vielä ennen kesää. Katsotaan.

Nyt mä palaan perheeni seuraan. Tulin eilen tänne iskän luo landelle ja palataan kaupunkiin vasta huomenna äidin ruokapöydän kautta.

Nauttikaa ihanista pääsiäissäistä ja rentouttavaa viikonloppua!

xx,

Anna

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

TÄMÄ ON SE PÄIVÄ


Olen avannut blogin monta kertaa näiden viikkojen ja kuukausien aikana. Avannut sen, joskus jopa aloittanut postauksen ja sitten kuitenkin antanut sen olla. Jäädä luonnoksen asteelle.

"Ei, ei tää päivä oo hyvä, eihän tässä päivässä ole mitään erikoista. Liian tavallinen päivä, jotta voisin juhlavasti torvet soiden julistaa palanneeni blogini pariin."

Sitten se iski. Istuin kotisohvalla, hiljaisessa asunnossa ja tajusin, että tämä päivä on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin päivä. Jos jään odottamaan sitä täydellisen hyvää päivää, sitä ei välttämättä koskaan tule. Ja miksei tuikitavallinen sunnuntai olisi aivan yhtä hyvä päivä kuin mikä tahansa muukin? Sitähän se elämäkin pääosin on, niitä aivan tavallisia arkipäiviä ja viikonloppuja.

Minä julistan aina kovaan ääneen (lähinnä tosin itselleni), että minähän en elä elämääni odotellen viikonloppua tai kesää tai parempia aikoja, ehei, minä elän elämääni juuri nyt. Vaan enpäs eläkään.

Olen löytänyt itseni moneen otteeseen miettimästä ja perustelemasta jonkin asian lykkäämistä, "koska vielä ei ole hyvä hetki/en oo vielä kesäkunnossa/ehkä pian on oikeampi fiilis". Anna hei, nyt herätys pahvi! Sitä oikeaa, parempaa hetkeä ei tule! Se ainoa, paras hetki on NYT.

En tiedä teistä, mutta minusta tuntuu, että omalla kohdalla suurin este on ollut oman pään sisällä ja sen suurimman esteen nimi on pelko. Pelko siitä, ettei olekaan tarpeeksi hyvä. Pelko siitä, että epäonnistuu. Pelko siitä, että muut nauravat.

Jännittävintähän tässä on se, että kukaan muu ei ajattele ja tuomitse sinua itseäsi yhtä paljon kuin sinä itse. Kaikilla muilla on kiire ajatella itseään, aivan kuten sinullakin.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Monen uuden asian äärellä. Ja yhden vanhan tutun. Tämän.

Hei vain, blogi.

xx,

Anna

maanantai 20. marraskuuta 2017

Miljoona miljoona miljoona vuotta oon onnellinen


Moi blogi.

Tänään poikaystävä löysi netistä "Muistatko nämä ysärin lopun/milleniumin alun Suomi-bändit?" -keskustelun. Eka biisi alkoi soida ja mä totesin ihan ohimennen, että "Ai! The Rasmusta, kiva!". Poikaystävä katsoi hetken pitkään.

"Siis tota biisiä ehti soida joku kolme sekuntia..."

"Joo, mutta mun ala- ja yläasteen paras kaveri rakasti The Rasmusta ja se soi aina Novalla."

"Mutta siis mä en ymmärrä, että sä silti tunnistit sen noista alkubiiteistä?!"

Tämän jälkeen sain arvailla loputkin biisit. Oli Poets of the Fallia ja Technicolouria. Ja tietenkin Lordi. Ysärin loppu ja 2000-luvun alku oli huikeeta aikaa. (Hehe, jonnet ei muista. Pus vaan!)

Me kuunneltiin mun nuoruudessa aina kaikilla, siis kaikilla perheen automatkoilla aina Radio Novaa, koska sieltä tuli aina kaikki mahdolliset liikennetiedotteet, jotka luonnollisesti kiinnosti kuskina lähes poikkeuksetta toimivaa iskää. Novalla soivat myös paitsi päivän hitit, kaikki vanhat klassikot. Ajatuskin naurattaa.

Istua naputtelen meidän sohvalla vilttiin kääriytyneenä. Ulkona sataa lunta. Meidän uusi koti on ihana. Tai no, eihän tää enää niin kovin uusi ole. Mutta ihana kyllä. Vietetään tosi paljon aikaa olkkarin uudehkolla kulmasohvalla, johon mahdutaan molemmat lojumaan (tai vaihtoehtoisesti touhuamaan omia juttujamme, kuten nyt). Sain poikaystävältä suostumuksen sisustaa myös vähän joulua tänne meille. Mitään jouluräjähdystä ei täällä tulla mun sisustusmaulla näkemään. Suosin klassisen minimalistista sisustusta, joka sopii myös talouden kaksilahkeiselle. Muutama uusi sohvatyynynpäällinen, villaviltti ja lampaantalja sohvalle, joulukuusi kultaisilla joulupallokoristeilla. Laitoin vuosia mukanani kulkeneen paperisen joulutähden makuuhuoneen ikkunaan. Olkkarin pöydälle ajattelin hankkia joulutähden (sen kukan). Ajatuksena on lähinnä tuoda kotiin lämpöä sekä mukavaa ja kodikasta fiilistä.

Huomaa kyllä, että tällaista vähän isompaa asuntoa on niin paljon kivempi sisustaa kuin yksiötä. Meidän alkuperäisvärityksessä ollut, kammottavan myrkynvihreä kylppäri maalattiin muutama viikko sitten valkoiseksi ja nyt olen alkanut haaveilla olkkarin maalaamisesta. Vuokra-asunnossa kun asumme, niin tästä pitäisi luonnollisesti keskustella vuokranantajan kanssa. Pitää makustella. Ehkä yritän ensin sisustaa olkkarin loppuun ja malttaa mieleni.

Yliopistolla opinnot etenevät suunnitelmieni mukaisesti. Odotan kyllä jo joululomaa ja sitä, ettei tarvitsisi hetkeen kirjoittaa esseitä (vielä 10 jäljellä) ja että saisin lukea "omia" kirjoja. Joululomalla olen suunnitellut lukevani Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Gretchen Rubinin The Happiness Projectin. Ainakin.

Ylipäätään mulle kuuluu hyvää. Tavalliseen, jokavuosittaiseen tapaan ollaan ystävien kanssa päivitelty, miten nopeasti tää syksy on taas mennyt. Mutta syksy on aina paljon lyhyempi kuin kevät. Tai selkeämmin sanottuna, syyslukukausi on lyhyempi kuin kevätlukukausi. Ihan loogisestikin. Elokuu on kuitenkin vielä kesäkuukausi. Syyskuussa on yleensä kaunista ja ilma kirpeää eli kaikilla on kivaa eli so far, so good. Loka- ja marraskuu alkavat olla jo pimeitä ja välillä hyisiäkin, mutta lokakuussa on syysloma (mulla yliopiston väli-/tenttiviikko). Ja marraskuun puolivälin jälkeen voi jo riehua ihan joulufiiliksissä. Lisäksi joulukuun alussa on itsenäisyyspäivä, jonka jälkeen jouluun on pari viikkoa. Sitten tulevat joulun välipäivät ja kas, yhtäkkiä onkin jo uusivuosi.

Kevät sitten taas. Tammikuu: talvi. Helmikuu: talvi. Maaliskuu: talvi, mutta pientä ylioptimista toivoa joskus saapuvasta keväästä. Huhtikuu: Virallinen kevät. Ja silloin on vappukin! Toukokuu: Kevät, vihdoin.

Ai niin, ja jossain välissä on pääsiäinen. Mä en jostain syystä ikinä muista milloin se on. Maaliskuun lopulla ehkä? Mutta siis. Keväällä noita kuukausia ei katkaise lomat ja muut asiat yhtä usein kuin syksyllä. Toisaalta sitten taas keväällä mennään valoa päin, which is nice.

Loppuun pari biisisuositusta, koska mulla soi nää biisit vuorotellen päässä. Postauksen otsikko on J. Karjalaisen biisi. Ihana, ihana, ihana. Toinen kova on JVG:n poikien ja Elias Gouldin Revolveri. Ollaan mun ystävän kanssa käyty joka viikko uimassa tänä syksynä ja samassa altaassa on usein samaan aikaan vesijumppa. Siellä soi kuulkaa vanhaa Antti Tuiskua (Hyökyaalto anyone?) ja myös toi Revolveri. Ai että.

Good times, sanon vaan.

xx,

Anna

perjantai 18. elokuuta 2017

Pottereiden lukemisen ihanuudesta


Ai ettien että, rauhallinen perjantaiaamu. Tätä on kaivattu. Ja tarvittu.

Poikaystävä heräsi aikaisin töihin ja vaikka mulla on vapaapäivä, noustiin yhtä aikaa. Keitin meille kahvia, tein aamupalaa ja käperryin aamiaisineni olohuoneen sohvalle lukemaan, kun poikaystävä poistui töihin. Aloitin pari viikkoa sitten Pottereiden lukemisen alusta. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut kaikki kirjat. Kirjoitin niistä yhdelle johtamisen kurssille esseen vuosi sitten keväällä, mutta silloinkin lähinnä selailin opuksia. Mutta voi miten helppo niitä oli silloinkin unohtua lukemaan.

Nyt olen neljännen kirjan puolivälissä. Ai hitsi, miten ärsyttävä Rita Luodiko edelleen on! Argh!

Mutta itse sarjan lukeminen monen vuoden tauon jälkeen on ollut ihanaa. Aivan kuin olisi palannut kotiin. Lukeminen on sujuvaa ja nopeaa ja joka kerta kun vastaan tulee jokin pieni asia, jonka olemassaoloa en muistanut, ilahdun hurjasti. Sarja myös edelleen saa mut nauramaan ääneen. Olen monta kertaa kikatellut puoliääneen lukiessani sporassa matkalla töistä kotiin. Pottereiden lukeminen on niin kivaa, että joka kerta harmittaa, kun joudun lopettamaan ja esim. menemään töihin. Tai nukkumaan.

Oltiin siskon ja ystävien kanssa viime viikonloppuna Flowssa ja tänään lähden viettämään viikonloppua faijan luo landelle. Ja pian sen jälkeen alkavatkin jo tuutorin velvollisuudet (niitä tosin on hoidettu jo monta päivää kun fiksataan fuksien orientaatioviikon ohjelmaa) ja maisteriopinnot.

Kotona aiotaan maalata meidän vessa, joka on siis aivan karmean värinen. Kiitos 70-luku, että sun jäljiltä ollaan nyt reilu kuukausi saatu nauttia myrkynvihreistä vessanseinistä. Siis ihan oikeasti. Ne on niin kamalan väriset, että jokaikinen tuttu, joka täällä on käynyt, on joutunut toteamaan, että "siis kyllähän sä sanoit, että teidän vessa on ruma mutta siis toihan on ihan oikeasti aivan kamala". Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Mä itse asiassa sanoin poikaystävälle, kun oltiin ekan kerran käyty katsomassa tätä, että kysytään samantien saadaanko maalata vessa. Vuokraisäntä onneksi suostui eikä meidän tarvitse edes maalata sitä itse! Nyt vaan kunhan saadaan aikataulut sopimaan rakennusmiehen kanssa, niin vessa muuttuu esittelykelpoiseksi alta aika yksikön!

Viime aikoina on ollut tosi paljon asioiden hoitamista ja järjestelemistä, mutta toisaalta mä tykkään hurjasti siitä, että mulla on kaikki langat käsissäni sekä siitä tehokkuuden tunteesta, kun saan asioita hoidettua.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

HELLO, IT'S ME

I was wondering if after all these months you'd like to read (my stuff again)


Mistäköhän sitä alottaisi.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus pitää taukoa blogista, saati sitten venyttää sitä näin pitkäksi. Loppukeväästä oli kuitenkin hitokseen hommaa (Putous ja Jussi Vatasen Antsku SYDÄNSYDÄNSYDÄN. Joojoo on vanha juttu, mutta silti. Hitokseen hauska!) ja vuorokaudessa rajallisesti tunteja. En voinut himmata yliopiston suhteen, koska mun oli yksinkertaisesti pakko valmistua, joten sosiaalinen elämä ja blogi jäivät hieman sivuun.

Blogi on kuitenkin käynyt useasti mielessä. Ja nyt kun vihdoin elämä alkaa tasaantua hieman, tuntuu vihdoin siltä, että voisin taas antaa aikaa tälle pienelle aarteelleni.

Kolme kuukautta on ehtinyt kulua ja kaikennäköistä on tapahtunut. Oikeastaan onneksi vain hyviä juttuja!

(Jouduin tässä välissä kurkkaamaan vanhoja omia tekstejä tsekatakseni mistäs olenkaan viimeksi kirjoittanut, hehe)

- kävimme siskoreissulla Espanjassa vapun jälkeen ja oli ihanaa. Aurinkoa, haahuilua, molemmat siskot vierellä ja paljon jäätelöä.

- palautin kandidaatin tutkielmani toukokuun puolessä välissä ja sain sen hyväksytyin arvosanoin takaisin

- olen juhlinut toukokuussa ensimmäisen kummilapseni ristiäisiä ja ollut maailman onnellisin pikkutytön kummitäti! Ollaan jo hengailtu ystäväni ja pikkutytön kanssa ja tytsy jokeltelee jo ihan suuna päänä!

- vietimme nuorimman siskon lakkiaisia kesäkuun alussa ja itkeä paruin Savoy-teatterissa kun sisko opiskelutovereineen lauloi meille Nuoruustangon. Luonnollisesti lauloin itse hiljaa mukana, niin nostalgista sen kuuleminen kaikkien näiden vuosien jälkeen oli. Osasin sanatkin edelleen ulkoa. Pikkusiskoni kirjoitti ylioppilaaksi Kallion lukiosta, jota myös siis myös itse kävin vuosia sitten, siksi nostalgiaryöppy :)

- minulle tarjottiin kirjallisuudentutkimuksen maisteripaikkaa Helsingin yliopistolta, jonka luonnollisesti otin vastaan, jee!

- muutimme heinäkuun alussa poikaystävän kanssa saman katon alle isoon, valoisaan kaksioon ja olenkin siis tätä nykyä avovaimo. Vaikka olemme asuneet yhdessä alle kuukauden, josta siitäkin olleet pari viikkoa reissussa, tuntuu vaikealta muistaa, miten oikein jaksoimme rampata kahden asunnon välillä niinkin pitkään. Tai no, poikaystävä jaksoi, hän taittoi sitä matkaa paljon mua useammin. On ihanaa asua yhdessä.

- reppureissasimme heinäkuussa pari viikkoa Balkanin niemimaalla. Kävimme Unkarissa, Serbiassa, Bosnia ja Hertsegovinassa sekä Sloveniassa. Matkustimme paljon junilla ja busseilla, uimme Adrianmeressä ja nautimme jatkuvasta auringosta ihan satasella.

- valmistuin humanististen tieteiden kandiksi heinäkuun puolivälissä, jee!

- ja tilattiin HBO, no koska Game of Thronesin seiskakausi tatataaaaaaa! Tietenkin. Plussana myös se, että voin vihdoin katsoa Big Little Liesin loppuun JA tsekata kohutun The Handmaid's Tale -sarjan! Poikaystävä puolestaa katselee tyytskärinä Californicationia, joten kaikki voittavat.

Mun kesälomani loppui viikko sitten ja palasinkin viime lauantaina töihin. Nyt edessä onkin muutama viikko täysipäiväistä työntekoa, kunnes elokuun lopussa alkavat tuutor-velvollisuudet ja pian sen jälkeen ensimmäiset maisteriopinnot!

Lähden tulevaksi viikonlopuksi rakkaan ystäväni luo "landelle" (lue: kehä kolmosen ulkopuolelle, hehe). Lisäksi lähitulevaisuudessa edessä on reissua niin sohvakaupoille, Ikeaan kuin Porvooseenkin. Yritän myös parhaani mukaan nauttia kesästä: lukea hömppäkirjoja, tutustua uuteen asuinalueeseeni lähiseutuineen ja hengittää kesä-hesaa sisuksiini täysin siemauksin.

Mulle kuuluu siis ihan tosi hyvää just nyt.

Mitä teille kuuluu?

xx,

Anna

perjantai 21. huhtikuuta 2017

MITÄ MULLE KUULUU?

Hei rakas pikku blogini.

Mulla on ollut aika haipakka kevät. Olenkin tainnut mainita siitä edellisissä postauksissa, että koulujuttuja on aika paljon. No, juttu on niin että niitä on joo aika paljon. Totuudenmukaisempaa kyllä olisi ehkä sanoa että niitä on AIVAN SAAKELISTI.

Mun olisi tosiaan tarkoitus valmistua kandiksi alkukesästä, mikä tietenkin tarkoittaa, että tutkinto pitää saada kasaan. Mikä puolestaan tarkoittaa, että hommaa riittää. Mun pitäisi palauttaa kandin lopullinen versio alle kuukauden päästä ja tässä on ihan pari muutakin pientä koulujuttua työn alla.

Koulu ei ole varmaan koskaan vienyt multa niin paljon aikaa ja energiaa, kuin mitä se on tänä keväänä tehnyt. Välillä joudun tinkimään yöunistakin, kun hommat eivät vaan ota loppuakseen. Ei siis liene vaikea uskoa, ettei blogin näpyttelyyn ole ollut kauheasti vapaita hetkiä. Se harmittaa mua, mutta totesin myös, että en tarvitse yhtä lisästressin aihetta, enkä siis ole juurikaan stressannut blogia, vaikka se usein mielessä onkin.

1. Meitsi toisessa kodissa aka yliopistolla (uusi lyhyempi fledakin näkyy!) 2. Posti toi terveisiä rakkaalta vaihtarikaverilta!
3. Opiskelukäytössä on tällä hetkellä n. 20 kirjaa. #truestory 4. Maailman kaunein Rööperi


Kuuluu mun elämään onneksi vähän jotain muutakin kuin vaan jatkuvaa opiskelua. :)

Yksi mun parhaista ystävistä sai vauvan ja kävin pari viikkoa sitten tervehtimässä tuoreita vanhempia ja viikon ikäistä tulevaa kummityttöäni. Sain pitää pikkuista sylissä ja voi vitsi sitä pienen hymyilyn määrää! Käsittääkseni noin pienet vauvat eivät "oikeasti" hymyile, mutta itku siinä meinasi silti tulla. Ja hän oli niin käsittämättömän pikkuinen ja suloinen! Vauvat on vaan niin ihmeellinen asia, miettikää nyt. Ne on pieniä ihmisen ja ennen kaikkea elämän alkuja. Se on vaan niin uskomatonta, että mä saan siitä kylmiä väreitä! (Mutta ne ovat sellaisia hyviä kylmiä väreitä!) Mä olen jotenkin edelleen ihmetyksen ja kunnioituksen sekaisessa tilassa aina kun mietin tätä.

Toinen ihana juttu tässä keväässä on se, että parin viikon päästä lähdetään juniori-siskon kanssa vajaaksi viikoksi Espanjaan moikkaamaan meidän kolmatta siskoa, joka suorittaa vaihtoaan siellä! Lennetään Istanbulin kautta ja näillä näkymin ollaan menomatkalla yksi yö Istanbulissa, joten ehditään mahdollisesti hieman ihmetellä Istanbuliakin! Mun hartaimpana toiveena olisi, ettei mun tarvitsisi ajatella saati sitten tehdä kouluhommia tolla reissulla laisinkaan (menomatkaa ehkä lukuunottamatta), mutta katsotaan kuinka käy. Deadlineja tosiaan riittää toukokuun loppuun asti, mutta pieni breikki kouluarjesta tekee toivottavasti ihan hyvää.

Lisäksi toukokuussa on edessä peräti kolmet juhlat: rakkaan ystävän maisteriskemut, tulevan kummityttöni ristiäiset ja nuorimman siskon ylppärit! Ai niin! Ja tietenkin omat toukokuun lopussa olevat syntymäpäivät!

Mun ja poikaystävän muuttosuunnitelmatkin etenevät pikkuhiljaa. Tosin päätettiin yhteistuumin, että jos vaan mahdollista, muutetaan "vasta" aikaisintaan kesäkuun alussa. Ihan vaan, koska se on meille molemmille helpompaa. Asuntoa ei vielä ole, mutta toivotaan, että pian lykästää. Mua vähän jännittää, sillä mä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa, mutta samalla olen tosi innoissani ja onnellinen siitä, että mulla on vierelläni ihminen, jonka kanssa suunnitella ja haaveilla yhteisestä kodista.

Tänä viikonloppuna käyn yhden yön pikavisiitillä äidin luona ja huomenna suunnataan pitkäaikaisen ystäväni kanssa todennäköisesti Helsinki Coffee Festivaleille. Ja sitten olisi niitä koulujuttujen näpyttelyjä, yllätys allatus.

Vaikka itsekin usein hehkutan hetkessä elämisen puolesta, niin tällä hetkellä totuus, tai ainakin puolikas sellainen on, että mä odotan jo aika malttamattomana kesäloman alkua (lue: sitä, että yliopisto-hommat on tältä keväältä paketissa).

Meinasin lopettaa postauksen tähän, mutta siis ai kauhia, multahan jäi melkein mainitsematta yksi tuore ilon aihe:

SKAMin neljäs (ja viimeinen, nyyh) tuotantokausi on alkanut! HURRAA! Ensimmäinen jakso oli oikein lupaava ja hihkuin lähes ääneen jakson soundtrackille: vitsi mitä tykitystä! Odotan myös malttamattomana uutta Game of Thronesin kautta ja luenkin jokaisen Nyt-liitteen laatiman analyysin tulevasta kaudesta. Toki analyysit ovat pelkkää spekulaatiota, mutta en tiedä onko hullua vai siistiä (vai hullun siistiä), miten paljon lyhyestä trailerista ja ensimmäisistä kuvista saa irti.

Nyt vielä pari hetkeä koulujuttujen naputtelua ja iltatsufet ja sitten nokka kohti Rixbyä!

Aurinkoista viikonloppua, tyypit!

xx,

Anna

torstai 23. maaliskuuta 2017

Mielessä nyt


Haluaisin palapelin. Jonkun monipalaisen, jossa on kiva kuva. Ehkä joku taideteos, vaikka Fragonardin Keinu, siinä on tosi kauniit värit ja ihana valo. Voisin sitten itsekseni rakennella sitä mun ja poikaystävän yhteisessä asunnossa, joka toivottavasti löytynee ennen syksyä. "Joo moikka, tervetuloa tänne meidän uuteen kotiin! Jätä takki vaan tähän naulakkoon. Tuolla on keittiö ja tossa olohuone ja sitten tuolla on toi Annan palapelinurkkaus." Poikaystävä haluaa työpöydän, joten ehkä mä voin sit saada palapelinurkkauksen, haha.

Olen useampaan otteeseen harkinnut niitä jossain vaiheessa supertrendikkäitä värityskirjoja, mutta mä en oikeastaan ole kovin hyvä värittämään. En osaa rentoutua, jos pitää miettiä, että millä värillä seuraavaksi ja sopiiko nää nyt yhteen ja pitäiskö tätä varjostaa. Koska minähän nimittäin miettisin. No mutta ei sun tarvi! toteatte siellä yhteen ääneen. Tiedän, tiedän, mutta se on varmaan se sisäinen pieni perfektionisti, joka ei millään tykkää tehdä asioita muuta kuin no, niin hyvin kuin mahdollista.

Osin siksi kandikin on ollut mulle vähän hankala prosessi. Palautin juuri kandini ensimmäisen version ja ensi viikolla saan palautetta siitä. Olin aivan hajalla ennen kuin painoin "Lähetä"-namiskaa, sillä vaikka pyrin näpyttämään kandin mahdollisimman valmiiksi, tiedän ettei se ole vielä valmis. Ja sekös turhauttaa! En ole yliopistolla tottunut palauttamaan keskeneräisiä töitä.

Tosiaan, täällä on naputeltu kandia ja muita kouluhommia ja käyty välillä töissäkin, siksi pienet hiljaiset hetket. Työskentelin kandin kanssa koko alkuviikon niin intensiivisesti, etten tiedä mitä olisin tehnyt (tai rehellisemmin: syönyt), jos poikaystävä ei olisi ollut täällä ja todennut, että nyt tehdään ruokaa. Toi kandin alustavan version palautus kyllä helpotti oloa. On siinä vielä tekemistä, mutta melkein uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan!

Eilen pidin kuitenkin hyvin ansaitun paussin ja kävin ystäväni kanssa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön uuden filmatisoinnin ja voi vitsi miten IHANA se oli! Visuaalisesti tosi kaunis ja paljon kaikkia samoja lauluja kuin mitä siinä alkuperäisessä piirretyssäkin. Mä olen aina tykännyt siitä piirretystä ja oon nähnyt Bellessä paljon itseäni. Belle on itseasiassa ollut aina mun lempi-Disney-prinsessa. Pienempänä jo pelkästään siksi, että Belle oli ainoa, jolla oli ruskeat hiukset ja joka siis näytti samalta kuin minä. Ja sitten hieman vanhempana siksi, että Belle on aina näyttäytynyt mulle vahvana ja itsenäisenä (ja itsepäisenä) nuorena naisena. Naisena, joka on viisas, joka lukee paljon ja jota pilkataan sen takia, mutta joka ei suostu taipumaan muiden asettamaan muottiin. Belle on ollut mulle tietynlainen omakuva. Mä luin pienenä aivan käsittämättömän paljon. Raahasin kirjastosta kasakaupalla kirjoja kotiin ja aina kun oli mahdollisuus lukea, mä luin. Ihan niin kuin Bellekin.

Elokuva myös itketti mua ihan valtavasti, tihrustin itkua vaikka kuinka monessa kohdassa, mutta en siksi, että kohtaukset olisivat olleet surullisia. Itkin puhtaasti nostalgiasyistä. Yksi mun kaikkien aikojen lempipiirretyistäni heräsi eloon ja oli juuri sellainen kuin olin toivonut sen olevan. Eihän siinä voinut tällainen herkkis kuin itkeä onnesta. Emma Watson oli täydellinen Bellen roolissa.

Emma on myös yksi mun ikuisista girl crusheista. Ensin Hermione Granger, sitten Belle. Se on esittänyt kahta mun lempihahmoa, eihän siitä voi olla kuin tykkäämättä!

Fun fact: mä pääsin itseasiassa aikaa myöhään mukaan Harry Pottereihin, koska luin aikoinani pari ensimmäistä sivua ja totesin, että onpas tylsä. Niinpä kirja jäi lukematta. Ilmeisesti kaikki muut kyllä olivat ko. kirjan lukeneet, koska ei mennyt kovinkaan kauan kun kirjoista puhui koko koulu. Vaikka kirja vaikutti tylsältä, vielä tylsempää oli, etten voinut osallistua keskusteluun, enhän tiennyt yhtään mistä muut puhuivat. Niinpä otin kirjan uudelleen esiin ja kuinkas sitten kävikään? Harry Potterin taikamaailma vei 10-vuotiaan Annan täydellisesti mukanaan. Kirjoja oli ilmestynyt tuolloin jo kolme ja luin tietenkin ne kaikki. Hermionesta kasvoi nopeasti mun suosikkihahmo, olinhan elävä versio Hermionesta. Kuten Hermione, mäkin tykkäsin hurjasti koulusta ja uuden oppimisesta, siitä, että tiesin asioita. Olin läpi koko peruskoulun aina luokan parhaimpia oppilaita ja en todellakaan epäröinyt kertoa, jos tiesin jotain mitä muut eivät. Ja Hermionen kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa koskaan siltä, että olin vihdoin löytänyt veroiseni ja itseni kaltaisen fiktiivisen hahmon.

Olin aika näsäviisas ja teräväkielinen ja etenkin yläasteella sain välillä kuulla olevani hikari tai nörtti. En oikeastaan osannut loukkaantua muiden heittelyistä, koska ajattelin salaa itsekseni, että niitä vaan harmittaa kun ne eivät ole yhtä fiksuja kuin minä. Kuten huomata saattaa, itsetuntoni ei siis ollut kovin huono. Mua ei myöskään koskaan kiusattu vakavasti, hikariksi ja rillirouskuksi nimitteleminen oli "pahinta" mitä jouduin kuulemaan. Tulin kuitenkin hyvin toimeen kaikkien, myös näiden satunnaisten nimittelijöiden kanssa, joten no hard feelings.

Ehkä mun pitäisi postata tänne kuva mun vanhasta passista, jossa olen 10-vuotias, se varmasti riemastuttaisi monia. En nimittäin liioittele yhtään kun sanon, että näytin naispuoliselta Harry Potterilta. Voi pientä Annaa. :')

Tulin tässä just miettineeksi, että mikäköhän tän postauksen punainen lanka oli. Hyväksytäänkö tajunnanvirta, hehe?

Ai niin. Mun tekisi myös ihan hurjasti mieli käyttää sellaista 1900-luvun alun vanhanaikaista kieltä (varmaankin koska mun kandin kaunokirjallinen teos, Annan nuoruusvuodet, on kirjoitettu sellaisella vanhanaikaisella kielellä, kaikki kirjan lukeneet tietävät kyllä mistä puhun). Mä haluaisin todeta kaikkeen, että ihastuttavaa ja hurmaavaa ja suloista ja "voi ajattele xxxx". Ja myös käyttää sanaa "himphamppua". Voi ikikultaiset L.M. Montgomeryn tyttökirjat.

xx,

Anna