sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ota minut tällaisena kuin oon


Vaikka ulospäin, ja varmaan etenkin täällä blogissa, vaikuttanen enimmäkseen aika itsevarmalta, on mullakin omat epävarmuuden hetkeni. Niin kuin meillä kaikilla joskus.

Suurin osa niistä liittyy itselle tärkeisiin ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet, oli kyseessä sitten ystävyys tai romanttinen rakkaus, ovat kuitenkin niitä, joissa sä päästät toisen tosi lähelle. Ja sitten sitä välillä miettii, että entä jos se hylkääkin, entä jos se ei tykkääkään musta kun se näkee mun kaikki puolet, myös ne vähemmän valoisat. Entä jos se katsoo halveksivasti, nauraa ja työntää pois? Että ihanko tosissaan se on valinnut minut? Että se haluaa olla mun elämässä ja päästää minut omaansa?

Mä olen kipuillut asian suhteen välillä paljonkin. Kai sitä vaan pelkää tuottavansa pettymyksen toiselle. Mä olen itse useiden omien ihmissuhteideni alussa ajatellut, että mitä sitten, kun se toinen jossain vaiheessa saakin selville, etten mä olekaan aina se iloinen ja nauravainen Anna (olkoonkin että valtaosan ajasta olen just sellainen), jollaisena ulkomaailma mut näkee. Että mitä tapahtuu sitten, kun se toinen tajuaa, että mullakin on heikkouksia. Että mä en olekaan täydellinen ystävä tai puoliso.

Ihminen on hullu, kun se päästää toisen lähelle, koska silloin sitä vapaaehtoisesti antaa toiselle sen oman itsen tunnuslukukortin, jossa kerrotaan tarkasti, mikä suhun sattuu eniten. Ja samalla se hulluus on kuitenkin, ainakin itselle, yksi suurimmista syistä siihen, miksi tällä pallolla edes kannattaa tallustaa.

Mitään ei voi saada, jos ei anna. Oman itsen avaaminen, henkisesti paljaana oleminen toisen ihmisen edessä on mun mielestä yksi rohkeimmista asioista, joihin me ihmiset kyetään. Olen myös huomannut, että avoimuus usein ruokkii avoimuutta. On helpompi olla auki toisen edessä, kun se toinenkin on.

Noina oman epävarmuuden hetkinä pitäisi osata miettiä, että milloin ikinä sitä on itse odottanut tai edellyttänyt täydellisyyttä tai virheettömyyttä siltä toiselta? Niin, eipä oikeastaan koskaan, ihmisiähän me tässä vaan ollaan. Inhimillisiä, virheellisiä ja juuri siksi täydellisiä.

Miten sitä sitten kuvittelee, että se toinen odottaa sun olevan täydellinen, vaikka itse ei koskaan vaatisi sitä toiselta? Ihmismieli, se on hölmö ja kummallinen.

Mä katsoin just Vain Elämää -sarjan Anna Puun jakson. Aika moni niistä vedoista sai silmät kyyneliin, mutta tämä ehkä kaikkein eniten. Olenhan mä tämän kuullut, joskus aikoja sitten, mutta sittemmin unohtanut sen olemassaolon. Mutta tässä se taas on. Jos mä osaisin kirjoittaa biisejä, tää on sellainen kappale, jonka ehdottomasti olisin halunnut kirjoittaa.


Koska sehän se usein pelottaa: että kelpaanko mä tällaisena kuin oon.

Omien kokemusteni rohkaisemana mä vastaan:

kyllä kelpaat.

xx,

Anna

2 kommenttia:

  1. Oot aivan mielettömän ihana ja upea tuollaisena!

    Samaistun kyllä ihan hirmuisesti sun kysymyksiin... Pohdin usein, että miksi minä! Miksi mun ystävät ovat juuri minut valinneet? Ihanko oikeasti juuri minut? Kaikista olisi voinut valita, mutta ne valitsivat mut. Kaikista virheistäni ja heikkouksistanikin huolimatta? ❤︎

    VastaaPoista