Sunnuntaihauska: ommattu mun siskoille

Tämä sunnuntai-ilta on ollut mitä mainioin. Olin aamun ja iltapäivän töissä ja kotiin päästyäni siivoilin hiukan. Olen luultavasti tullut joskus maininneeksi, että siivoaminen on musta IHANAA. Yhtään liioittelematta voin sanoa siivoamisen olevan mulle yksi parhaista mielenrauhan tuovista terapiamuodoista.

Joo, taidan myös olla hiukan, hmm, out of my mind, jos asian yrittäisi ilmaista vähän somemmin.

Kuten lähipiirini (ja epäilemättä myös te kaikki siellä, since tää ei todellakaan ole ensimmäinen kerta kun mainitsen asiasta) tietää, mun kotona on about aina siistiä. Joo, treenivaatteet saattavat olla kuivumassa tuolin selkänojalla ja tiskialtaassa saattaa olla lautanen ja pari mukia, mutta yleisesti ottaen mun kotona on aina siistiä luokkaa "ai presidentti tulee käymään? Ok.". Oon huomannut, että mun on vaikea keskittyä, jos ympärillä on sotkuista. Kaoottinen ympäristö tietää mun tapauksessa kaoottista mieltä, joten harmoninen koti = harmoninen fiilis.

Pienen siivoilun jälkeen keitin itselleni kupillisen kahvia ja asetuin sohvalle lukemaan antiikin Kreikan ajan kirjallisuutta, koulujuttuja siis. Enkä ole täällä tainnutkaan mainita, että ostin jokunen hetki sitten kuusi maailman kauneinta juomalasia. Sellaisia kuvioituja kristalli-look-a-like -laseja. Ne on niin kauniita ja rakastan niitä ja juon nykyään kahvinikin niistä, koska ne on niin nättejä. Siis miten fiiliksissä voi ihminen olla juomalaseista? Ilmeisesti hyvin paljon, koska olen nyt esitellyt niitä jokaikiselle asunnossani vierailleelle tyypille. Tulee multa jotenkin tosi luonnostaan se niiden mainitseminen:

"Voisin keittää kahvia, on maitoakin jos käytät JA OO KATO MILLASIA LASEJA OSTIN EIKS OOKIN NÄTTEJÄ?"

Myöhemmin syötiin vähän illallista miehen kanssa ja katsottiin eka Nälkäpeli. Ja välillä avattiin ikkuna, kuunneltiin sadetta ja oltiin maailman onnellisimpia siitä, että voi hyvällä omallatunnolla vaan sluibailla kotona ja katsella leffoja. Sluibailu tuntuu aina paremmalta, jos ulkona on mälsä sää.

Mutta koska on sunnuntai, se tietää myös jokaviikkoista sundau funday -osiota. Mietin jo eilen, että mille olen nauranut viime aikoina. Kun ensimmäinen vastaus oli mun ja siskon snapchat-videot, totesin, että pitänee keksiä jotain muuta. Ja sitten muistin, mille ollaan siskojen kanssa naurettu miljoona kertaa kun oltiin kyläilemässä äidin luona ja kun pikkusiskoista vanhempi asusteli hetkisen täällä mun pienessä Punavuoren lukaalissani.

Grumpy Cat naurattaa meistä kolmesta siskoksesta etenkin pikkusiskojani (tässä vaiheessa meidän broidi yleensä nauraa vatsa kipeänä meille kolmelle). Ja koska molemmat siskoni ovat herätessään oikeita pikku päivänpaisteita JA koska kumpikin osaa imitoida Grumpy Catia paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut.

Tän alemman kuvan mun pikkusiskoista vanhempi esitteli mulle noin viikko sitten. Ja koska sisko imitoi myös tän, oon nauranut sille ever since. Mä en tiedä teistä, mutta kukaan mun kaveripiirissä ei pystyisi lukemaan allaolevaa kuvaa tai muuta vastaavaa neutraalilla äänellä. And that's what makes it hilarious.

Siskot (ja niiden veli), ootte rakkaita.

Me aiotaan miehen kanssa keittää vielä vähän glögiä ennen höyhensaaria. Ihanaa loppuiltaa tyypit!

xx,

Anna

PS. Kuvat 9GAGin syövereistä.

Maanantai-ihanaa

Teknisten ongelmien (läppärin laturi taisi nyt heittää veivinsä lopullisesti ja en ole ehtinyt hankkia vielä uutta, joten datailen aina silloin kun saan lainata naapurissa asuvan vaimokkeen eli parhaan ystäväni laturia) ja yleisen kiireen takia eilinen sunnuntaihauska jäi postaamatta. Vietettiin Stadissa kyläilemässä olevan siskon kanssa sunnuntai äidin luona ja myöhästelevien junien takia oltiin takaisin täällä mun luona vasta hiukan yhdentoista jälkeen illalla. Oltiin siskon kanssa melkoisen väsyneitä pilkkuun asti venähtäneen edellisyön jäljiltä ja kikateltiin koko junamatka erilaisille meme-kuville ja toistemme snapchat-videoille. Siinä väsymystilassa ei paljon enää käynyt mielessä läppärin avaaminen, kun vihdoin päästiin kotiin.

Sunnuntaihauskan sijaan tänään onkin vuorossa maanantai-ihanaa:

Vol. 1

*Stockan jouluikkuna

Tänään töistä kotiin kävellessä poikkesin Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmauksesta löytyvän jouluikkunan luona ensimmäistä kertaa ja lopulta päädyin ihailemaan ja katselemaan ikkunaa aivan tolkuttoman pitkään. Kaikki väsymys ja stressi huuhtoutuvat pois kun ympärillä soi taianomainen musiikki ja ikkunasta löytyi vaikka ja mitä suloista ja söpöä. Mä rakastan rakastan rakastan Stockmannin jouluikkunaa ja joka vuosi se on ihan yhtä ihana.

Vol. 2

*brysseliläisten kissa-twiitit

Brysselin tämänhetkinen tilanne ei varmaan ole mennyt keneltäkään ohi. Kaupungissa on voimassa korkein mahdollinen terrorivalmiustila ja paikka kuhisee poliiseja. Koulut ovat kiinni ja metrokaan ei taida kulkea. Belgian poliisi vetosi kansalaisiinsa, etteivät nämä esimerkiksi twiittaisi poliisin liikkeistä, jotta terroristiepäillyt pysyisivät informaatipimennossa.

Ja millä mielettömällä tavalla paikalliset poliisin pyyntöön vastasivatkaan:

Twitter täyttyi #BrusselsLockdown-hashtagilla jaetuista kissakuvista.

(Kuvakaappaus Hesarin aiheeseen liittyvästä uutisesta. Kannattaa lukea, satavarma hyvän mielen uutinen!)

Juuri tätä ihmisyys on parhaimmillaan ja kauneimmillaan. Sitä, että taistellaan yhdessä pahaa vastaan. Vaikka sitten "vain" kissakuvien avulla.

Nämä kaksi asiaa ovat tehneet minut tänään hyvin iloiseksi, toivottavasti ne piristävät teitäkin.

xx,

Anna

Anna livenä, eli Studia-messuilla tavataan

Kävin eilen lounaalla yhden valtsikassa opiskelevan kaverin kanssa ja puhuttiin paljon siitä, miten ollaan omissa elämissämme ajauduttu tämänhetkisiin elämäntilanteisiimme. Ollaan molemmat tahoillamme useamman välivuoden viettäneitä fukseja ja päädyttiinkin pohdiskelemaan, mitä kaikkea sitä tuli välivuosina tehtyä ja olivatko ne välivuodet lopulta niin järkeviä. (Vastaus: kyllä olivat.)

...josta sitten tulikin mieleeni, että allekirjoittanut sai tosi kivan puhelun tossa pari kuukautta takaperin. Yleltä soitettiin ja kysyttiin, olisinko kiinnostunut tulemaan Studia-messuille puhumaan välivuoden pitämisestä ja sen herättämistä ajatuksista. Innostuin asiasta kovasti ja lupauduin välittömästi mukaan.

En toki tiedä, miten paljon lukijoiden joukosta löytyy lukio-/ammattikoulu-ikäisiä nuoria, mutta Studia-messuilla tosiaan esitellään tosi laajasti kolmannen asteen opiskeluvaihtoehtoja. Ne järjestetään täällä Helsingissä Messukeskuksessa 1.-2.12.2015. Esillä lienevät varmasti lähes kaikki Suomen yliopistot, ammattikorkeakoulut ja muut vastaavat oppilaitokset.

Mä olen paikalla molempina päivinä, eli sekä tiistaina että keskiviikkona. Mä olen puhumassa Ylen Abitreenit -ständillä/lavalla klo 13-14 (mun kanssa paikalle saapuu myös Auppareiden toisen tuotantokauden Judith) ja meidän tarkoitus on nimenomaan puhua välivuoden pitämisestä. Me puhutaan siitä, että on ihan normaalia, ettei lukion/amiksen lähetessä loppuaan vielä tiedä, mitä haluaa tehdä "sitten isompana". Siitä, mitä vaihtoehtoisia tapoja on viettää välivuotta, jos ei tiedä minne hakisi opiskelemaan tai ei pääse haluamaansa kouluun. Siitä, että ei pidä kokea olevansa epäonnistunut tai huono ihminen, jos tuntee olevansa enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuudensuunnitelmien kanssa.

Mulla meni lukion jälkeen useita vuosia löytää se oma paikkani ja noiden vuosien aikana tuli tosiaan puuhattua yhtä sun toista. Paitsi välivuoden viettämistä, me varmaan sivutaan luonnollisesti hieman myös au pairina olemista. Mun käsityksen mukaan tarkoituksena olisi, että yleisökin saa meidän höpötysten jälkeen kysellä, jos jokin jää askarruttamaan. Mä kerron mielelläni paitsi omista välivuosistani ja aupparoinnista, myös yliopisto-opiskelusta ja kaikesta siihen liittyvästä.

Ylen Abitreenit -lavalle on tulossa myös muita huikeita vieraita ja aion itse ehdottomasti hengailla paikan päällä molempina päivinä mahdollisimman kauan! Jos näette meikäläistä, niin aivan ehdottomasti saa tulla kiskomaan hihasta ja juttelemaan, tai vaikka vaan sanomaan moi, myös muualla kuin Ylen lavan luona!

Mä oon ihan hurjan innoissani, että saan tilaisuuden olla mukana tällaisessä. Vaikka mun perhe ja lähipiiri ovat aina seisoneet mun päätösten takana ja olleet tukena, muistan silti kokeneeni huonommuuden tunnetta ja yhteiskunnallisista rakenteista kumpuavaa painetta siitä, että pitäisi jo tietää, mihin tahdon opiskelemaan. Tuntui, ettei kukaan muu käynyt läpi samaa ja se onkin ehkä suurin yksittäinen asia, mitä toivon messuilla ollessani saavuttavani. Jos näiden messujen jälkeen edes yksi nuori aikuisenalku tuntee pientä helpotusta siitä, että joku muukin (lue: minä) on joskus kamppaillut oman paikkansa löytämisen kanssa ja pitkän ajelehtimisen jälkeen kuitenkin lopulta onnistunut päätymään sinne minne myös tuntee kuuluvansa, olen enemmän kuin onnellinen.

"You lost? No worries, imma help you!"

MITÄ? Meitsi Studia-messuilla puhumassa siitä, että välivuosi on helt okej
MISSÄ? Messukeskus, Pasila, Helsinki, Suomi
MILLOIN? Tiistaina ja keskiviikkona 1.-2.12.2015, klo 13-14
MIKSI? Koska sinäkin haluat kuulla kun meitsi höpöttää mikrofoniin ja luultavasti onnistuu tekemään/sanomaan jotain hölmöä (esim. sotkeutumaan mikin johtoihin)

xx,

Anna

Paras asia, jonka bloggaaminen on tuonut mukanaan

Mä siivosin joitain viikkoja sitten tän blogin sähköpostilaatikkoa ja törmäsin vuoden takaiseen mailiin. Kyseinen maili oli mun nykyiseltä rakkaalta ystävältä Helenalta. Tosin tuolloin mä en vielä tuntenut Helenaa, luin vaan hänen blogiaan, nauroin hänen jutuilleen ja ihailin tuon nuoren naisen ottamia upeita valokuvia. Helenakin luki mun blogia, sitä kautta me "tunnettiin" toisemme. En osaa oikeastaan sanoa, miten kauan me ollaan toistemme blogeja luettu, mutta useita vuosia kuitenkin. Helena luki mun blogia jo ennen kuin aupparit ilmestyi telkkariin, sen muistan.

Tästä marraskuun 17. päivästä erityisen tekee sen, että tasan vuosi sitten me nähtiin Helenan kanssa ensimmäisen kerran ihan kasvotusten. Käytiin kahvilla ja mua jännitti ihan hirveästi. Helena vaikutti blogin perusteella siistiltä tyypiltä ja pelkäsin, että entä jos olenkin hänen mielestään tylsä ja ihan plaah.

Onneksi meillä kuitenkin synkkasi, molemminpuolisesti.

Helena on oikeassa elämässä vielä paljon huikeampi kuin mitä blogissaan ikinä. Helena on hauska, mielettömän viisas, ajattelevainen, hassu, eläinrakas. Helena on kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja nimenomaan Helena fiilistelee mun kanssa Taylor Swiftiä ja on yksi parhaita meikkaajia JA valokuvaajia, jonka tunnen. Helenan kanssa voi syödä aamiaista, löhötä sohvalla tai vaihtoehtoisesti bailata läpi yön. Helenan kanssa voi sekä nauraa kippurassa että pelastaa pienen palan maailmaa keskustelun äärellä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että me ollaan tunnettu ja oltu ystäviä vasta vuosi. Mutta toisaalta, ehkä sitä näin hiukan aikuisempana pystyy myös melko nopeasti sanomaan, syntyykö jonkun ihmisen kanssa sellainen erityinen yhteys. Naurattaako samat jutut, katsellaanko maailmaa samalla tavalla, ovatko pohjimmaiset prioriteetti-listat toistensa kaltaiset? (Useimmiten kyllä, mutta kriittistähän mun ystävyyssuhteissa on aina se, kestääkö toinen mun huonoja vitsejä. Helena kestää. Maailmaa me katsellaan molemmat uteliaina ja prioriteetti-listan kärkipäästä löytyy molemmilta muunmuassa eläinvideot ja hyvä ruoka. Aika hyvät kertoimet onnistuneeseen ystävyyssuhteeseen siis.)

Näin vanhemmiten (kuulostanpas keski-ikäiseltä, ahahaha) ei oikeastaan ole enää tarvetta retostella isolla kaveripiirillä, kerätä tuttuja puhelimen muistioon tai kavereita Facebookiin kuin tarroja keräilyvihkoon. Toki läpi elämän tulee tilanteita, jolloin täytyy viettää aikaa ja tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ehkä muuten hengailisi: työpaikoilla, harrastusten parissa, juhlissa. Sekin on omalla tavallaan tärkeää ja hyvin avartavaakin, mutta vapaa-aikaansa haluaa kuitenkin käyttää vain itselleen oikeasti tärkeiden ihmisten ja juttujen parissa. Laatu korvaa määrän ja se jos mikä pätee ainakin omiin ystävyyssuhteisiini.

Olen itse siitä onnekkaassa asemassa, että itselleni ystäviä, niitä ihmisiä joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut ja olla sataprosenttisesti oma itseni, on kertynyt lähes tusinan verran. Ystäviä ovat ne, joille kerron ensimmäisenä suuret ja pienet ilouutiset. Ne, joita voin pyytää piristämään kun harmittaa tai olen allapäin. Ne, jotka kannattelevat kun maailma runnoo tai sydän on lihasverellä. Ne, jotka puhuvat minulle järkeä, kun en itse siihen pysty. Ne, jotka tietävät, että olen välillä äärimmäisen hölmö ja siitä huolimatta tai jopa sen takia rakastavat minua.

Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että me ei ehkä oltaisi koskaan tavattu, jos me ei molemmat blogattaisi. Elämässä niin moni tärkeä asia on lopulta niin pienestä kiinni. Se saa mut uskomaan entistä vakaammin, että mikään ei tapahdu sattumalta. Aivan kuten ei meidänkään ystävyyden alku ollut sattumaa.

Helena, oon maailman kiitollisin siitä, että oot mun ystävä. Sä oot täyttä kultaa.

xx,

Anna

PS. Puhun blogissa harvoin ystävistäni heidän oikeilla nimillään, sillä koen, ettei minulla ole valtaa rikkoa heidän yksityisyydensuojaansa. Ihmissuhteeni kuuluvat kaikkein syvimmin varjeltuun osaan yksityiselämääni, joka ei sen kummemmin kuulu blogiin, vaikka toki "tästä tai tuosta" ystävästäni välillä puhunkin.

Helenasta koen voivani puhua hänen oikealla nimellään, koska Helenakin bloggaa julkisesti. Hän on itse tuonut etunimensä ja kasvonsa blogiinsa, enkä täten siis koe "paljastavani" hänestä enempää kuin mitä hän on itse valinnut tuoda julki.

For Paris, for the world

Vietimme viikonlopun poikaystäväni perheen luona. Ihmettelimme koko lauantain Tamperetta, tai Mansea, kuten minä kaupunkia mielummin kutsun. Kerroimme vuorotellen toisillemme ja seuralaisillemme nippelitietoja Keskustorin patsaista (poikaystävä) tai keskustan asemaruutukaavoituksesta (minä, kiitos taidehissan kaupunkiarkkitehtuuri-luennot).

Illalla, ollessamme jälleen kahden, otin puhelimen käteen ja pääsin vasta kunnolla jyvälle siitä, kuinka suuressa skaalassa kauheuksia oikein onkaan tapahtunut. Luettuani tarpeeksi uutisia en voinut kuin itkeä surusta ja voimattomuuden tunteesta.

Kyynelten tauottua tajusin, että vaikka näin isojen asioiden edessä yksi nuori nainen ei voi paljon tehdä, voin kuitenkin tehdä jotain. Voin olla antamatta pelolle valtaa, voin olla vastaamatta Pariisissa tapahtuneeseen vihaan vihalla.

Maailma tarvitsee aina naurua, lämpöä, iloa ja ennen kaikkea rakkautta. Ja tällaisinä aikoina sitä tarvitaan entistä enemmän.

Pelkoa ja vihaa vastaan ei taistella peläten ja vihaten. Niitä vastaan taistellaan rakkaudella.

xx,

Anna

PS. Palatkaamme kevyen hupaisiin sunnuntaihöpsöilyihin taas ensi viikolla

Se Yksi

”What we find in a soulmate is not something wild to tame but something wild to run with.” 

-Robert Brault

Mä kirjoitin joskus kauan sitten, varmaan syksyllä 2014 postauksen, joka on tähän päivään asti seisonut mun Luonnokset-kansiossa.

Kyseinen postaus käsitteli unelmakumppaniani, niitä piirteitä, joita silloin toivoin hänen omaavan jos joskus kävisi onnellisesti ja löytäisin jonkun ihmisen rinnalleni.

Mä en juurikaan niistä kaikkein yksityisimmistä asioistani, ihmissuhteista, täällä puhu, vaikka tietyllä tapaa tahtoisin, ihan todella paljon. Sinkkuaikoina tahdoin jakaa (ja no, tiettyyn pisteeseen asti jaoinkin) tunteitani sydämessä mylläävistä pyörremyrskyistä, sydänsuruista ja ihastumisista. Ja nyt, kun monen sinkkuvuoden jälkeen olen rakastuneempi kuin koskaan ja seurustelen miehen kanssa, joka tekee minut järisyttävän onnelliseksi, tahtoisin kertoa vaikka ja mitä. Mutta sitten kuitenkin, tämän yhden tärkeimmistä ja herkimmistä ihmissuhteistani tahdon myös pitää vain itselläni. 

Mutta jos jotain olen tässä uudessa parisuhteessani oppinut, niin sen, että jos tahtoo ihmissuhteita, jotka tuntuvat, on uskallettava tuntea.

Mä olen aina pitänyt itseäni avoimena, helposti muihin tutustuvana ja ihmisläheisenä naisena. Tai näin ajattelin siihen saakka, kunnes nykyinen poikaystäväni käveli vastaan. Tapailumme alkuvaiheessa tappelin vastaan kuin henkeni hädässä, en halunnut päästää häntä lähelle ja antaa itseni ihastua.

Miksi? Koska pelkäsin. Pelkäsin aivan helvetisti. En ole kovin hyvä ihastumaan ja olen menneisyydessä jotenkin onnistunut retkahtamaan tyyppeihin, jotka eivät sitten lopulta ole antaneet kaipaamaani vastakaikua sillä vakavuudella, jota itse hain. Tästä on melko luonnollisesti seurannut aika kasa sydänsuruja. Mutta pahinta mitä sydänsuruista seurasi, oli oman sydämeni kovettuminen. Tiedostamattani jossain vaiheessa päätin, että jos en tunne mitään, en myöskään satuta itseäni. Mutta ei se mene noin, eihän toi ole mitään oikeaa elämää. 

Pitää uskaltaa antaa mennä, pitää uskaltaa avata sydämensä toiselle. Jos ei anna mitään, on turha odottaa saavansakaan mitään. Ja jos tulee satasella turpiin, siitä selviää kyllä. Se voi viedä kauan, se voi sattua aivan samperisti ja se voi vaatia monta itkuista hetkeä sohvannurkassa, mutta sydänsuruista selviää, aina lopulta. Myöhemmin kiitätte itseänne siitä, että olette uskaltaneet ja tunteneet, ettekä rakentaneet muurin perustuksia sydämenne ympärille, kuten itse huomaamattani tein. 

Näin jälkeenpäin olen useasti miettinyt, myös ääneen poikaystävälleni, miten onnekas olen, että olemme omasta vaikeilustani huolimatta kuitenkin päätyneet yhteen, ettei hän luovuttanut vaikka aluksi olinkin hieman toivoton.

Aivan sattumalta mieleeni tuli hauska anekdootti eilisillalta aiheeseen liittyen. Katsoimme parhaan ystäväni kanssa Mulania ja mutustimme väsäämiäni lämpimiä voileipiä. Alla oleva kohtaus tulee sen jälkeen kun keisarin neuvonantaja on kertonut kapteeni Shangille, että tämän joukot eivät todellakaan sovi sotilaiksi sen enempää kuin Shang kapteeniksi ja Mulan on lohduttanut Shangia.

Mushu: Et silviisiin.
Mulan: Mitä?
Mushu: Sä tykkäät siit, eiksjuu?
Mulan: Eeeeen. Mä...
Mushu: Jaa just niin kai.

Paras ystäväni: "Ahahahhahaha! Toi oli ihan niinku sä sillon ku aloitte hengailee enemmän X:n kanssa ja mä sanoin että sä niin tykkäät siitä!"
Minä: Eeeen.

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, "unelmakumppanin toivottavat ominaisuudet". Syksyllä 2014 olen kirjoittanut seuraavaa:

"Varmasti jokainen meistä pohtii aina joskus, millainen se oma tuleva/mahdollinen parempi puolisko oikein on tai millainen hänen toivoisi olevan. Toki on tietyllä tapaa myös absurdia ajatella moista, koska mä uskon, että sitten kun kolahtaa, niin sitten vaan kolahtaa. Toki on tärkeää, että molemmilla on edes aavistuksen verran samansuuntaiset ajatusmaailmat ja elämänkatsomukset. Tai näin ainakin arjen sujuvuuden kannalta kuvittelisin (viimeisimmästä omasta parisuhteesta kun on jo tosiaan useampi vuosi).

Mutta jos multa kysyttäisiin, minkälaisia ominaisuuksia potentiaalisessa puolisoehdokkaassa arvostaisin tai kokisin tärkeäksi, niin lista voisi näyttää seuraavanlaiselta:

Unelmieni mielitietty

-ei menetä hermojaan jos joskus heittäydyin hassuksi julkisilla paikoilla. Esimerkiksi hyppelen laatoilla niin ettei viivoihin saa osua tai ojentelen kaupassa jalkoja niin kuin paraskin balleriina tai laulan radion mukana ääneen tai teen jotain muuta hölmöä. Pikemminkin hän jopa hölmöilee kanssani (koska koen että jos hän ei moista ymmärrä, hän ottaa elämän liian vakavasti ja sellainen ei taas sovi mulle. Plus mä oon oikeasti tosi hölmö joskus.)

-ei menetä hermojaan edes silloin kun nauran kovaan ääneen omille jutuilleni (happens all the time, mutta minkäs sille voi, oon hilarious. Toim. huom. omasta mielestäni)

-ymmärtää sen, että mä ihan todella innostun lapsenomaisesti lähes kaikesta mahdollisesta (ja mielellään pitää sitä edes etäisesti suloisena/liikuttavana ärsyttävän sijaan)

-osaa tehdä ruokaa JA pitää siitä, edes vähän (muuten meidän parisuhde päättyy ennen aikojaan kahden ihmisen nälkäkuolemaan tai sitten me joudutaan pankkiryöstöstä vankilaan kun piti saada pätäkkää jatkuvaan ulkonasyömiseen)

-on vanhanaikaisen kohtelias: hän avaa minulle oven ja auttaa takin ylleni

-on kiltti niin ihmisille kuin eläimillekin

-on kunnianhimoinen, mutta ei ylpeä

-on henkilö, jonka kanssa voin sekä keskustella vakavasti ja syvällisesti että pelleillä ja nauraa

-jännittää kanssani Leijonien pelejä tai vähintäänkin suhtautuu suopeasti jokakeväiseen MM-kisarumban seuraamiseen

-on aivan mielisairaan hyvännäköinen ja kuuma ja kaikin puolin niin upea että pyörryttää (okei, tää ei oo pakollista, plussaa lähinnä)

Mutta se kaikkein tärkein ja ainoa ominaisuus, jota ihan oikeasti todella vaadin:

-hän pitää minusta juuri tällaisena kuin minä olen

Hän on sekoitus J. Karjalaisen Hän-kappaletta ja Katy Perryn Teenage Dreamia. Tahdon, että hän on ylpeä kun saa olla kanssani ja minä tahdon tuntea samoin. Tahdon, ettän hän saa minut onnesta sekaisin."

Ja nyt, marraskuussa 2015 jakaessani elämäni ihmisen kanssa, joka on vielä paljon enemmän kuin laatimani lista, hymyilen lempeästi menneisyyden Annalle, joka kaikista sydämen karikoista ja omista heikkouksistaan huolimatta syvällä sisimmässään toivoi ja uskoi, että vielä se tyyppi osuu kohdalle.

Ja sitten, monia kuukausia myöhemmin, kun sitä vähiten odotin, minä ja hän tapasimme.

xx,

Anna

PS. Lienenkö vain hölmön taikauskoinen, mutta "Julkaise"-napin painaminen lähes hirvitti. Mielessä kyti ajatus, että manaanko onnellisuuteni kertomalla siitä. Mutta manaamisen sijaan yritän ajatella asian niin, että usein universumi antaa, jos vain ymmärtää pyytää.

Siispä rakas universumi. Kiitos tästä onnesta, saisinko pitää tämän kaiken myös tulevaisuudessa?

Astetta väsyneempi sunnuntaihauska

Terveisiä uuvahtaneelta bloggaajalta! Kaksi päivää sitsaamista putkeen ja viikonloppu duunissa verottavat edelleen allekirjoittanutta. Juuri nyt tuntuu siltä, että aivoissa liikkuu ei niin juuri mitään.

Onneksi huomenna maanantaina vietän vapaapäivää sekä koulusta että töistä ja aionkin pyhittää huomisen paitsi palautumiselle, myös opiskelulle, se kun on esimerkiksi kuluneella viikolla jäänyt vähän vähemmälle. En ehkä pysty selittämään tätä itselleni saati sitten teille sillä, että "no mutta sitsit on opiskelijatapahtuma ja olennainen osa vallitsevaa opiskelukulttuuria", haha. Totuus kun sattuu nyt vaan olemaan se, että olen humputellut, laulanut ja tanssinut pöydällä ja kömpinyt kotiin joskus aamuyön pimeinä tunteina. Mutta minuuttiakaan en vaihtaisi pois.

Nää kuvat ja etenkin niiden tekstien oivaltavuus nauratti ja ilahdutti mua runsain määrin silloin kun nää kuvat tulivat ensimmäisen kerran vastaan.

Kuvista en sano muuta kuin että 1) sorry not sorry ja 2) no okei sanon myös sen verran, että taas yksi upea esimerkki siitä, miten paljon omalla äidinkielellään voi leikkiä. 

Palaan huomenna jonkin astetta skarpimman ja järkevämmän postauksen kera. Nyt tää keho ja pää huutaa unta. 

xx,

Anna

Kuvat: ehtymätön kotimainen huumorin keidas aka Riemurasia

Sunnuntaihauska: Halloween edition

Leppoisaa sunnuntaita jengi!

Mun suomeksi Pyhäinpäivän- muun maailman kielellä Halloween-viikonloppu kului töissä ja miehen kainalossa. Mulla on menossa nykyään itselleni hyvin harvinainen neljän työpäivän putki, joista viimeinen työpäivä koittaa huomenna.

Käytiin miehen kanssa perjantaina after workeilla ja taas muistin, että sitäkin pitäisi tehdä useammin. Etenkin viikonlopun alkaessa oli ihanaa saada istua alas, jutella rauhassa ja rentoutua. Ja juoda mielisairaan hyvää rommikolaa tuopista. On myös ihan eri fiilis käydä istumassa ulkona kuin toteuttaa sama kotona.

Meillä ei kummallakaan ollut mitään sen erityisempiä bailusuunnitelmia, joskin lauantaina käytiin ystäväpariskunnan kanssa juomassa bisset Brewdogissa. Sitten käveltiin Kamppiin ruokaostoksille (älkää ampuko jos kuulostan kaupunkilaisurpolta, mutta on käsittämättömän ihanaa kun asuu paikassa, josta löytyy aina avoin ruokakauppa), etsittiin kilpaa pakastealtaista niitä täydellisiä valkosipulilohkoperunoita ja todettiin yksimielisesti, että tarvitaan myös vähän karkkia. Syötiin herkullisen epäterveellisesti ja illan missiona katsottiin telkkarista tullut Shawshank Redemption ja taas nousi meikäläisen yleissivistys pykälän ylöspäin. Osin hyvin koskettava ja ihanan älykäs leffa, suosittelen! Joskaan en olisi yllättynyt jos olisin maailman viimeinen ihminen, joka ei kyseistä rainaa vielä ollut nähnyt, sen sortin kulttileffa on käsittääkseni kyseessä.

Tuli tänään töissä puhetta kollegan kanssa ajan viettämisestä Helsingin ydinkeskustassa. Kollega asuu itse Kalliossa ja mä tosiaan pidän majaa Punavuoressa. "Siis tiedätkö Anna, tää on varmaan tätä kuplassa elämistä, mutta mä just tajusin, että ihmiset tulee varmaan siksi viikonloppuisin keskustaan, koska ne asuu alueilla, joissa ei oo kivoja putiikkeja ja söpöjä pikkukahviloita. Niinku meillä Kalliossa tai teillä Rööperissä on." Kollegan huomio nauratti, mutta sen todenperäisyydestä en sikäli tiedä. Tai no joo, aika harvoin esimerkiksi mä itse ydinkeskustassa ramppaan kun tosiaan kivoja rafloja ja kahviloita löytyy roppakaupalla tästä naapuristakin.

Ja kuten olen epäilemättä sen miljoonatriljoona kertaa sanonut, mä rakastan Punavuorta ja tän paikan fiilistä. Tää on kuin pieni kaupunki kaupungin sisällä. Täällä on kaikki mitä ihminen voi tarvita, mutta silti koko muu kaupunki on aivan käden ulottuvilla. Täällä on ihmisen hyvä olla.

Mutta ennen kuin kokonaan unohdan, sunnuntaihöpsöttelyt kehiin! Viikonlopun teeman mukaisesti, tietenkin.

Tänään Annan naurunurkka tarjoaa teemavitsin ja hauskan pukeutumisidean (sopii myös muulloin kuin Halloweeninena):

Why didn't the skeleton go to the party?
-He had no body to go with.

Varmaan about jokainen on todennut tän, mutta kerta kielon päälle: kelatkaa, että on jo marraskuu! Kreisiä miten aika juoksee. Mutta niinhän se sanontakin kuuluu: aika menee nopeasti kun on hauskaa. Ja mulla on ollut uskomattoman ihana syksy.

xx,

Anna

PS. Kuva täältä