tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kunhan vain muistaa hymyillä


Olen koko aamun repinut hiuksia päästäni (onneksi vain kuvainnollisesti), koska yliopisto-jutut stressaavat niin pahasti. Avoimen väylän haku loppuu huomenna ja mä tarvitsen vielä erään merkinnän, ennen kuin voin laittaa haun menemään. Olen siis odottanut viimeisiä suoritusmerkintöjä ja päivittänyt WebOodia puhelimella koko aamun. Töissäkin oli odotettua kiireisempää ja iltapäivästä olinkin yhtä suurta stressipalloa koko nainen. Tuskailin hoitamattomia työasioita kollegoille ja omaa aikatauluani, josta olin jo töistä lähtiessäni myöhässä, mutta en tietenkään kokenut tarpeelliseksi

1) delegoida hoitamattomia juttuja eteenpäin koska "kyllä minä hoidan"
2) sanoa suoraan, että yliopisto se on, joka oikeasti stressaa, ei duuni.

Mutta mitäs turhia.

Niinpä kiirehdin suoraan sanoen elämääni lähes vittuuntuneena ihmisjoukon läpi yrittäen samalla tavoittaa erästä henkilöä työasioissa. "Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa.." Ei mulla ole aikaa odottaa, VASTAA NYT %€€-tana!

Lopulta puheluuni vastattiin ja käytin kaiken energiani, jotta en kuulostaisi siltä, että haluan juuri nyt kuristaa jonkun.

Selkä hikeä valuen saavuin Kamppiin ja istahdin odotustilaan. Tiesin heti olevani liian myöhässä mulle varatusta lääkärinajasta. Päätin kuitenkin odottaa. Turhaan.

10 minuuttia myöhemmin siirryn syrjäisempään osaan odotustilaa ja päätän odotellessani soittaa yliopistolle, koska kaikki muu on vaan liian hidasta ja aika on se ainoa asia, mitä mulla ei nyt ole.

Automaattinen naisen ääni kertoo kaikkien linjojen olevan varattuja (....näppäimistöltä loppui just merkit kuvaamaan mun tuskaista fiilistäni) ja jonotusmusiikki, se yksi ainoa biisi, alkaa soida. Vaikka olen kuullut sen useita kertoja, mun ei oo ehkä vielä koskaan tarvinnut kuulla sitä enemmän kuin seisoessani tuolloin lääkärikeskuksen hissiaulassa.

Smile, though your heart is aching /
Smile, even though it’s breaking /
When there are clouds in the sky / you’ll get by
If you smile through your fear and sorrow /
Smile and maybe tomorrow /
You’ll see the sun come shining through /
for you"

Vaikka päällimmäinen fiilis oli ja on hieman edelleenkin tuskastunut ja epätoivoisen avuton (koska tällä hetkellä kaikki on niin sanotusti ylempien tahojen käsissä), en voinut olla hymyilemättä. 

xx,

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti