Päivän naurut

Mun on pakko tulla jakamaan eräs kuvasarja, johon törmäsin ajantapposivustojen jakamiskeitaassa eli Facebookissa. Joku kaveri oli jakanut linkin, jonka takaa paljastui Disney-prinsessoja, joille on muokattu realistiset hiukset. Olenkin aina pohtinut, että mitähän tuuheuttavaa shampoota Ariel käyttää, kun sen tukka on koko ajan pöyheä, jopa siellä veden alla.

Mua siis kikatutti etenkin tää todella paljon:

Ariel

Ariel with wet hair

Päivän toiset naurut aiheutin itse tänään ruotsin tunnilla kun neljän hengen ryhmissä taivutimme verbejä, joita piti sen jälkeen käyttää itsekeksimässään lauseessa, kukin vuorollaan. Kun vuorossa oli välja-verbi ja mulle osui kohdalle verbin preesensin taivutus ja käyttö, ensimmäinen lause, joka juolahti mieleeni, kuului seuraavasti:

"Jag väljer dig, Pikachu!"

On hienoa huomata, että yliopistotason ruotsintunnit ja kuuden vuoden ruotsin opiskelut sitä ennen eivät ole menneet hukkaan.

Kiitos päivän kolmansista nauruista kuuluu laulavalle seinänaapurilleni: tänään vuorossa oli Ricky Martinin Livin' La Vida Loca. On jotenkin aina yhtä hilpeää kuulla aikuisen miehen vetävän kappaleita laidasta laitaan sydämensä kyllyydestä. Mun seinänaapuri se vaan rokkaa tykimmin.

Toivottavasti hymähditte edes vähän. Olkoon viikkonne naurua ja kikatusta täynnä!

xx,

Anna

ps. ylläolevat kuvat plus lisää "Jos Disney-prinsessoilla olisi realistiset hiukset" -kuvia täällä (myös muokattu Jasmine nauratti!)

Lihansyöjän täyskäännös

Tiedättekö, tajusin tossa jokin aika sitten, että en ole enää hetkeen syönyt lihaa. En mitään punaista lihaa enkä kanaa. Kalaa ja äyriäisiä olen syönyt muutamana kertana viikossa. Ja etanoita. Jouluna maistoin palan kinkkua, mutta sen enempää ei maistunut. En ole oikeastaan kaivannut lihaa, mikä on ihmetyttänyt vähän itseänikin, ehdinhän kuitenkin syödä "kaikkiruokaisesti" yli 24 vuotta.

Kaikki tämä lähti liikkeelle eräänä iltana joskus marraskuussa, jolloin eksyin ystäväni kanssa vahingossa katsomaan nettivideota, jossa näytetään kuinka possuja teurastetaan ennen kuin ne laitetaan lihoiksi. Eikä kyseessä ollut edes mikään kettutyttöjen kuvaama salavideo, jossa olisi roiskunut veri tai muuta vastaavaa. Ei tarvinne varmaan erikseen mainita, että kovin kauan ei video ehtinyt pyöriä kun mä peitin silmäni ja pyysin ystävääni laittamaan videon pois. Mutta mä näin tarpeeksi. Tää kuulostaa varmasti äärimmäisen typerältä, mutta vasta silloin mulle todella realisoitui se, että ne eläimet kuolee siksi että me saisimme suuhunpantavaa vaikka me eletään ihan mielettömän yltäkylläisyyden keskellä. Ja mulle tuli kyseisestä videosta niin paha mieli, että kun seuraavan kerran menin kauppaan tarkoituksenani ostaa ruokaa kotiin, lihahyllyn edessä mä aloin voida pahoin. Siis ihan fyysisesti. Ajatuskin siitä, että mun pitäisi syödä jotain edessä olevista liha-asioista aiheutti mulle huonon olon. Ja sen jälkeen en ole syönyt lihaa kuin kahdesti.

Mä olen aina tiennyt olevani herkkä ja tunteiden vietävissä, mutta en olisi ikinä ajatellut sen ilmenevän myös näin.

Toki mä tiedostan, että useista eläimistä pyritään käyttämään kaikki mahdollinen juuri siksi, ettei eläin kuolisi "turhaan". Ja tiedän myös, että kuolee eläimiä päivittäin villeinä luonnossakin, aivan kuten meitä ihmisiäkin menehtyy - se on luonnon kiertokulkua, jolle ei voi mitään. Mä en myöskään halua kuulostaa saati sitten syyllistää ketään siitä, että tämä on päättänyt syödä lihaa. Se on jokaisen oma asia, mun pointtina on vain kertoa, miten itse asian koen.

Mä en tiedä, onko tää vain jokin ohimenevä vaihe vai ehkä loppuelämän juttu, mutta en ainakaan vielä koe tarpeelliseksi palauttaa lihaa ruokavaliooni. Kyllä mulla on oikein tuoreessa muistissa, kuinka hyvältä kunnon pihvi maistuu, mutta vaa'assa painaa toistaiseksi liikaa mielikuva sen (mahdollisesta) alkuperästä.

Lähipiiri on suhtautunut asiaan aivan kuten ajattelinkin: hyväksyen ja huomioonottavasti. Ja olen ollut kovin liikuttunut, kun etenkin vanhempani ovat tehneet parhaansa yrittäessään ottaa uudistuneen ruokavalioni huomioon kotona vieraillessani, olenhan kuitenkin perheen ainoa kasvissyöjä.

Ja joo, mulla ei ole aavistustakaan, mikä on oikea termi tälle mun uudelle ruokavaliolle. Vegaani, vegetaristi ja mitä kaikia noita nyt on. Mulla ei ole tarvetta määritellä itseäni sen perusteella, mitä syön, siksi kutsun itseäni simppelisti vain kasvissyöjäksi, joka syö joskus kalaa.

Minä New Yorkissa yhden suosikkiharrastukseni parissa. Syöminen rules ok.

Mä teen muutenkin niin naurettavan vähän ruokaa kotona (kiitos loistavien työpaikkaetujen), että tää näkyy ainoastaan lähinnä kun syön ulkona tai tosiaan vierailen perheenjäsenten luona. Kotona ollessa popsin muutenkin paljon raejuustoa puuron kanssa ja sen verran paljon maitorahkaa, hedelmiä ja pähkinöitä välipalaksi, että proteiinin saannista en ole huolissani, treenaamisestakaan huolimatta. Olen kuitenkin ajatellut konsultoida syömisiin liittyen ystävääni, joka aikoinaan laati mun saliohjelman ja joka samaan hengenvetoon kehotti mua aloittamaan magnesiumin käytön. Kiinnostaa kuulla mitä hän sanoo.

Toki lihattomuus rajoittaa syömisiä (huomasin tämän eilen kun etsin jotain kivaa ja ah-niin-terveellistä valmisruokaa pikkuisen lähikauppani pakastekaapeista. Tosi moni lämmitämikrossataiuunissa-asia sisältää joko lihaa tai kanaa enkä mä jaksanut valmistaa mitään, edes keittää riisiä. Päädyin siis lopulta vegepizzaan.), mutta onneksi tätä nykyä kasvisruokailijat on otettu tosi hyvin huomioon niin ruokakaupoissa kuin rafloissakin.

Ja sitäpaitsi kasvisruokahan on tosi hyvää ja monipuolista. Mä tilasin usein ulkona syödessäni kasvisruokaa jo ennen tätäkin, ihan vaan koska nam ja herkullista.

Kiinnostavaa nähdä mitä jatkossa tapahtuu. Toistaiseksi on kuitenkin hyvä näin.

Koska mä tarvitsen uusia ideoita (keittiössä mun mielikuvitus katoaa aina olemattomiin), mitkä on teidän home made -lempparikasvisruokia? Mun paras ystävä T liputtaa täytettyjen paprikoiden puolesta (niiden ohje kuulosti niin helpolta, että yritän ehkä tällä viikolla kokeilla niiden väsäämistä itsekin).

xx,

Anna

Löhö-perjantai

Nyt on kuulkaa kuomat sellainen homma, että minä, Anna Elviira, olen täysin ajan tasalla koulutehtävieni kanssa. Tätä tilannetta en ole kokenut sitten viime marraskuun. Olen tehnyt kaikki rästissä olleet tehtävät (ja voin paljastaa, että niitä oli ihan helkkaristi) ja jo suurimman osan tämänhetkisistäkin. Yksi lyhyehkö ruotsin teksti odottaa kirjoittamistaan, mutta sen jätän huomiselle (tai jos heittäydyn aivan villiksi, ehkä jopa sunnuntaille!).

Mä olen aivan tavattoman tyytyväinen itseeni juuri nyt. Mulla oli tossa marras-joulukuussa sellainen pieni orastava hetki, jolloin kelasin että ei tästä töiden ja avoimen yliopistojen opintojen yhdistämisestä tule yhtään mitään ja että vedän itseni ihan just piippuun ja että ei tässä ole mitään järkeä. Onneksi hetki meni ohi, sain käärittyä hihat, vedettyä happea ja tartuttua hommiin. Se vaati loputtomasti läppärin nakuttamista, hiukan valvomista, vähän kyyneliä, paljon kahvia ja rutkasti läheisten "sä pystyt siihen, oot paras" -tsemppausta.

Vaikka mä olen edelleen flunssassa, tein pari kouluhommaa loppuun aamulla ja toinen maailman ihanimmista siskoista tarjoutui tekemään mulle lämmintä keittoa, jota sitten yhdessä makusteltiin samalla kun vaihdettiin kuulumisia. Nyt kello lähenee kahdeksaa, mulla on kahvikuppi kädessä ja villasukat jalassa ja mikä parasta: ei kuulkaa stressistä tietoakaan!

Tää on yksi parhaista tunteista ikinä!

Nyt kelpaa avata telkkari, heittäytyä löhöilemään sohvalle ja syödä vähän jäätelöä. Nollata pää tekemällä kaikkea muuta paitsi koulujuttuja. Mä olen ihan tosi onnellinen juuri nyt.

Ihanaa perjantaita, vietätte sen sitten kylillä remuamassa taikka kotona löhöten!

xx,

Anna

Reissunaista vaisto vie

...en tiedä minne johtaa tie. (Paitsi että tiedänpäs!)

Mulla on maailman kaamein flunssa, mutta ei se mitään, koska

varasin juuri matkan Tukholmaan!! 

Lähden parin viikon päästä pikareissulle talviseen Stokikseen yhdessä rakkaan ystäväni kanssa. Kumpikaan meistä ei ole ollut aikoihin reissussa, saati sitten Tukholmassa. Nyt aiotaan viettää kaksi päivää siellä, tarkoituksena ainoastaan haahuilla ympäriinsä ja ihmetellä kaupunkia.

Olen ihan megainnoissani! Ollaan yötä Tukholmassa ja löydettiin keskustasta kivan oloinen hotellikin! Ollaan puhuttu kyllä, että olisi kiva lähteä johonkin, mutta tää tuli silti vähän ex temporena. Huomattiin, että meidän vapaat osuu yksiin ja seuraavaksi olinkin jo varannut meille lennot ja hotellin.

Me ei oikeastaan edes katsottu laivavaihtoehtoja, koska haluttiin viettää mahdollisimman pitkä aika maissa, mutta nyt äsken kun tsekkasin ihan huvin ja urheilun vuoksi, niin jukra, ei toi risteileminenkään mitään halpaa puuhaa ole (ellei halua yöpyä autokannen alla C-luokan hytissä). Me saatiin about samalla hinnalla Finskin lennot ja hotelliyö Tukholman keskustasta kuin mitä risteileminen olisi maksanut, mutta nyt me saadaan olla maissa yli 1,5 vuorokautta verrattuna risteilyjen seitsemään tuntiin. Ihan hyvä diili siis!

En ole oikeastaan ikinä ollut Tukholmassa oikein kunnolla ja ajan kanssa. Yleensä "reissu Tukholmaan" on tarkoittanut väsyneenä ja nestehukkaisena laivasta ulos kömpimistä, safkaa jossain Sergelin torin lähellä, parin kaupan kiertämistä ja takaisin laivaan menemistä. Kyllä te tiedätte, ne ah-niin-perinteiset Tukholman risteilyt.

Mutta nyt on ihan eri sävelet! Ihanaa päästä tutustumaan kaupunkiin ihan uudella tavalla. Meidän tarkoitus on kävellä ympäriinsä, syödä kivoissa rafloissa, ehkä vähän shoppailla ja ennen kaikkea viettää laatuaikaa yhdessä. Ystäväni ei asu Helsingissä ja vaikka höpötämmekin viikoittain tunteja puhelimessa, ei se silti ole sama asia kuin saada nähdä toista ihan oikeasti.

Ja ihan parasta päästä reissuun, vaikkakin vain pariksi päiväksi!

xx,

Anna

ps. aion tietenkin puhua mahdollisimman paljon ruotsia, koska ei se flytande svenska itsestäänkään synny

pps. ohessa myös vähän Throwback Thursday -settiä viimeisimmältä Tukholman-risteilyltä, jolla oltiin vanhan koulujengin kanssa nelisen vuotta sitten: kuviin ikuistettuina pian 21 vuotta täyttävä Anna sekä laivalla että Tukholmassa (ja ne ajat, kun mulla oli vielä otsis)

Viikkokatsaus

Tammikuun puoliväli. Käsittämätöntä! Eiks uusi vuosi vasta äsken ollut? Jotenkin sitä tiedostaa joka aamu, että taas on uusi päivä seikkailuineen edessä, mutta ehkä siinä se juju onkin: että ajan kulumista on helppo ihmetellä juurikin näin jälkikäteen.

Oscar-ehdokkaatkin julkaistiin, wuhuu! Mulla onkin nyt agendana katsoa ainakin Boyhood, Kaiken teoria, The Imitation Game ja Birdman ennen gaalaa. Kyseiset leffat haluaisin nähdä, vaikkeivat ne ehdokkaina olisikaan. Toki myös Selma ja Whiplash kiinnostavat ja no, miksei American Sniperkin. (Pitänee yrittää olla avoimin mielin, vaikkei noi sotahommat yleensä mun heiniä olekaan.)

Pitäisiköhän käydä ihan päiväleffassa? Oioi miten kutkuttava ajatus. Leffassakäynti on ihanaa, vaikka sitä tuleekin harrastettua ihan liian vähän.

Yllämainittujen asioiden lisäksi olen ehtinyt:

jäljittää siskon joululahjaa joka onneksi UPS:n mukaan on jo saapunut maahan, käydä ensimmäistä kertaa Sandrossa (salaattibuffet-lounas oli erinomainen), tehdä aivan helkkaristi töitä, innostua kevään pääsykoematskujen vihdoin ilmestyttyä, kokkailla himassa sekä yksin että ystävän kanssa, nauraa väsyneenä yliopiston vessassa ja ilveillä omalle peilikuvalle AH:n meikatessa, nauttia oppitunneista erinomaisen opettajan ansiosta, nukkua paljon, syödä jäätelöä, parantaa maailmaa kollegan kanssa, mennä sekaisin kaksilahkeisten takia (johan tässä ehtikin olla turhan rauhallista), paijata kissoja, olla nuutunut alkavan flunssayskän takia, iloita kiitettävistä arvosanoista ja todeta olevani potentiaalinen räppääjänalku (laulaahan mä en osaa yhtään, mutta räpissä voisi olla mun tulevaisuus).

Tää on ollut kaiken kaikkiaan tosi kiva ja tavallinen viikko, täynnä pieniä hyviä arkisia hetkiä joista saa energiaa ja iloisen mielen.

Ensi viikolla luvassa paljon koulua ja toivottavasti pienen reissun suunnittelua.

Nyt aherran vielä hetken yhden koulujutun kanssa ennen kuin otan iisisti, kaivan jätskinrippeet pakastimesta ja korkkaan pikkupullon limua.

xx,

Anna

Uusi laukku ja sen sisältö

Mä shoppailen tätä nykyä aika vähän. Kahtena suurimpana syynä ovat 1) se, että mistään ei löydy laadukkaita, omia mielikuviani vastaavia tuotteita ja 2) taloudellisen tasapainon ylläpitäminen aka raha aka massi aka hynä.

Historiani vaatemyyjänä hyökkää ajoittain edelleen esiin, sillä mun luontoni ei kertakaikkiaan anna periksi maksaa 50 euroa viskoosi- tai polyesteripaidasta ja keinonahkaisia laukkuja ja kenkiä en ole vuosiin enää edes vilkaissut. Mutta koska ikävä kyllä oma pankkitilini ei (ainakaan toistaiseksi, hehe) ole pohjaton kaivo, on uusissa hankinnoissa otettava myös hinta huomioon eli säästettävä rahaa jos jotain tyyriimpää haluaa hankkia.

Mulla on jo pitkään ollut etsinnässä pieni musta olkalaukku. Katselin pitkään Rebecca Minkoffin M.A.C.-laukkua, mutta jokin siinä ei vaan natsannut. Ne oli varmaan ne vetoketjuissa olevat roikkuvat nahkalärpäkkeet. Ja muutenkaan laukku ei ehkä täysin vastannut sitä, mitä tulevalta pikkulaukultani hain.

No mitäkö siltä sitten hain? Vaikea kysymys. Klassista ja tyylikästä, yksinkertaista ulkomuotoa, joka kestää aikaa. Halusin laukun, joka sopii sekä arkeen että juhlaan. Tiesin aina jonkin uuden laukun nähdessäni, että se EI ollut sitä mitä halusin, vaikka en osannut kuvailla edes itselleni, mitä oikein etsin.

Kunnes marraskuun loppupuolella käväisin Turussa rakkaan ystäväni luona. Haahuilimme päämäärättömästi paikallisen Stockmannin laukkuosastolla (meille on muodostunut perinteeksi tehdä aina kierros Stockan laukkuosastoilla, jos kävelemme kyseisen tavaratalon ohi). Ja siellä se oli, Furlan osastolla! Minun tuleva pikkuinen laukkuni.

Ihastuin välittömästi sen ulkomuotoon ja kultaiseen hihnaan joka oli juuri oikean pituinen. Laukku ei huutanut brändin nimeä ja oli yksinkertaisen tyylikäs. Se on tehty jämäkästä nahasta ja oli kertakaikkisen täydellinen (ja sai myös välittömän hyväksynnän ystävältäni, joka on luottohöpsöttely-toverini mitä tulee laukkuihin ja kenkiin).

En ostanut laukkua vielä tuolloin, sillä koitin toimia järkevästi ja tutkistella myös muita vaihtoehtoja. Mutta sitten, noin viikkoa myöhemmin koitti Jenkkilässä hyllynmyllyn aiheuttava Black Friday ja huomasin erään laukkuani myyvän nettikaupan antavan roiman alen "kun ostossumma ylittää rajan x". Ja se oli menoa se.

(Kun se kuitenkin ihmisiä kiinnostaa, niin laukun alkuperäinen hinta oli n. 250e.)

Tilasin laukun ja muutamaa päivää myöhemmin se oli jo luonani. Näin jälkeenpäin on vaikea kuvitella, miten olen aikaisemmin pärjännyt ilman. En siis ole moniin vuosiin omistanut ainuttakaan pientä, olan yli menevää mustaa peruspikkulaukkua ennen pikku-Furlaa.

Laukku on pieni, mutta sinne mahtuu juuri kaikki tarpeellinen. Aikaisemmin tapanani oli kantaa mukanani jäätävä määrä kaiken maailman sälää, koska ne mahtuivat laukkuun ja saatan vaikka tarvita tätä kuittia viime keväältä tai tätä viidettä ponnaria. Heh. Furlan kanssa ei kyseistä ongelmaa ole.

Ja on se vaan niin kaunis. Yksinkertaisen täydellinen ja tulen sen käyttämisestä aina kovin onnelliseksi.

No mitä Furlaan sitten mahtuu?

Furlasta löytyvät:

-avaimet

-puhelin ja sen kotelo

-kuulokkeet

-kulmakynä, huulirasva ja kampa (mun meikkaaminen on aika olematonta, koska olen niin laiska ja siksi multa ei löydy laukusta esimerkiksi puuteria kun en sellaista edes omista). Tajusin muuten juuri, että pieni käsipeili unohtui kuvasta! Se siis piilottelee jonkun toisen laukun uumenissa.

-invisibobble-ponnari (sain sen siskolta ja hurahdin sen käyttäjäksi) sekä pari pinniä

-matkakortti

-tärkeimmät kortit eli ajokortti, pankkikortti ja pari etukorttia

Laukkuun mahtuisi enemmänkin roinaa, mutta tossa on tavarat, jotka kulkee mulla aina mukana. Toki kaikilla laukuilla on vähän eri funktio ja tietenkin isommassa laukussa mulla on myös enemmän tavaraa mukana (esimerkiksi kalenteri ja mahdollisesti joku kirja).

xx,

Anna

ps. mulla on myös tapana kutsua mun laukkuja nimeltä, yleensä niiden merkin mukaan, sen sijaan että vain kutsuisin niitä "laukuiksi". Tätä uusinta tulokasta kutsun, tietenkin, Furlaksi. "Oota mä nappaan Furlan messiin!" Ah tätä mielikuvituksen riemuvoittoa!

pps. ei, en ole tullut ajatelleeksi, mitä teen sitten, jos joskus satun omistamaan monta saman merkin laukkua. Lupaan raportoida välittömästi, jos moinen vakava ensimmäisen maailman ongelma joskus minut kohtaa.

Sunnuntaionnellisuutta

Tajusin äsken kesken sängyn petaamisen, miten paljon kauniita asioita mun elämässä on. Sain äidiltä joululahjaksi kauniit vaaleat puuvillasatiinilakanat, jotka otin eilen käyttöön. Puuvillasatiinilakanat olisi kuulemma hyvä mankeloida tai silittää ennen käyttöä, jotta niihin palautuu niiden himmeä kiilto. Meillä on pesutuvassa mankeli, mutta kun mun tyynyliina melkein jäi jumiin ja pyörimään sen sisälle, luovutin. Siis jahka olin kamppaillut kyseisen tyynyliinan ulos mankelihirviön syövereistä. Niinpä sitten eilen, lauantai-iltana klo 21.37 silitin mun lakanoita keittiön pöydällä ja liu'uttelin silitysrautaa hyvien biisien tahdissa. Kun ei omista silityslautaa, pitää heittäytyä luovaksi.

Ja nyt kun äsken petasin mun sänkyä (mä petaan aina mun sängyn. On vaan paljon kivempi illalla "avata" sänky ja mennä tuoreeseen petiin unille. Siitä tulee myös vähän hotellimainen fiilis.), mä tajusin että mä rakastan noita lakanoita. Ja mun tyynyliinoja. Ja koristetyynyjä. Ja asuntoa. Ja elämää.

 Vaaleanpunainen aluslakana, koska elämässä pitää aina olla jotain söpöä.

(Vaikka lakanat tietenkin on jo vähän rytyssä, enkä oikein ole varma kuinka himmeän kiiltäviä niiden pitäisi olla. Yhtä kaikki, ihanat ne on silti.)

Eilen illalla uhmasin lumimyrskyä ja kipitin Kaivokadulle juomaan mansikkamargaritoja rakkaan ystäväni kanssa. Vietimme pari tuntia istuen baarin nurkkapöydässä ja keskustelimme, no, mistä kaikesta ystävykset vain voivat keskustella. Elämästä, ihmissuhteista, guacamolen koostumuksesta, sattumista (sekä drinkeissä että elämässä). Kahden aikaan poistuimme omiin suuntiimme ja vaikka vaakatasossa tuiskuttanut lumi ei ollutkaan ihanteellisin olemassaoleva säätila, päätin kävellä kotiin. Kotikadulla tajusin, että astelen koskemattomassa lumessa, jota kukaan muu ei ollut ehtinyt vielä tallata. Se tuntui tuolloin yöllä pikkuisen maagiselta.

Tässä meikäläinen ennen meno-paluu -jalkapatikkamatkaa Grönlantiin keskustaan. Voin kertoa, että tennarit eivät olleet paras mahdollinen kenkävalinta.

Ja vaikka kotiin saapuessani näytinkin tosiaan siltä, että olen kävellyt Grönlantiin ja takaisin, olin kovin onnellinen. Laitoin takin, huivin ja pipon vessaan kuivumaan, katsoin hetken ulos ikkunasta ja aivan tavattoman tyytyväisenä menin nukkumaan.

Joku viisas ihminen sanoi joskus, että elämä on kuin peili. Jos ajattelee kauniita asioita, ne heijastuvat takaisin itselle. Tai öö no, ei se tainnut noin ihan mennä. No mutta joka tapauksessa viisauden pointti on varmastikin ollut jotain sen tyyppistä, että onnellisuus vetää luokseen onnellisuutta ja hyvät ajatukset lisää hyviä ajatuksia ja että onnea löytyy vaikka mistä, jos vain katsoo tarkasti.

Täällä on siis tänään iloittu lakanoista ja lumesta ja menty sekaisin vanhoista viisauksista.

Nyt tämä pieni höpsö bloggaaja (hehehe mua aina naurattaa kun kutsun itseäni bloggaajaksi, en tiedä miksi) lähtee iloitsemaan siitä, että on sunnuntai ja mulla on uusi paistinpannu, jota aion nyt käyttää jo kolmannen kerran! Next up: banaaniletut!

Nää tein jo eilen, mutta samaa settiä luvassa myös tänään. 

Ja lisää kahvia. Ja sit soitan äidille ja kerron miten paljon fiilailen noita lakanoita.

Ihanaa viikon viimeistä päivää!

xx,

Anna

On tammikuu eli aika palata arkeen

Ostin tänään uuden kalenterin ja nyt on kuulkaa käytetty hetki jos toinenkin sen päivittämiseen. Innostuin ja päätin myös heittäytyä satasella peliin: käytin eri asioihin eri värejä. Aika villiä mulle! Mutta ehkä tää auttaa hahmottamaan elämää paremmin (hahahhaha toivotaan parasta) ja helpottaa ajankäytön suunnittelua. Duunit ja so-called yleiset menot such as ystävät, kahvittelut ja krebaaminen on merkattu kuulakärkikynällä ja koulujutut kaikki omilla väreillään. Ruotsi pinkillä, historia vaaleanvihreällä, tieteellinen kirjoittaminen liilalla. Kirjallisuustieteen seuraava kurssi alkaa vasta niin pitkän ajan päästä, etten päättänyt sille vielä omaa väriä (lue: en katsonut, minkä värisiä toimivia lukioajan stabiloita mulla on vielä jäljellä, tumma oranssi taisi ainakin löytyä).

Mä tykkään tästä tammikuun ensimmäisestä viikosta, vaikka tää onkin saanut mun viikkorytmin ihan sekaisin. Olin loppiaisen (eli tiistain eli eilisen) töissä ja kotiin tullessa oli todella vahva sunnuntai-fiilis. Niinpä vedin villasukat jalkaan, tein kaksi joulutorttua ja niitä mutustellassani katsoin "Kun Harry tapasi Sallyn". Mikä ihana ja hauska elokuva! En tiedä miksi mä en ole koskaan nähnyt sitä kokonaan, mutta nytpä on sekin vääryys korjattu.

Sen jälkeen istuin sohvalla ja pohdiskelin hetken ihmissuhteita. Koska mielentilani ei ollut oikeanlainen yksinpohdiskeluun (olin ajautumassa sellaiseen pieneen toivottomuuteen ja "entä jos minä ja Hän ei vaan ikinä tavata" -fiilikseen. Mokomakin sunnuntai, minkä mulle teet!), joten otin puhelimen kauniiseen käteeni ja laitoin rakkaalle ystävälleni viestin. Purin tuskaisia tuntemuksiani ja vaikka en tiennyt mitä halusin kuulla tai mitä mun tarvitsi saada kuulla, ystäväni onnistui sanomaan juuri ne oikeat asiat.

Ja oli kuulkaas mukavaa mennä rauhaisin aatoksin nukkumaan.

Salilla treenaaminenkin on sujunut auvoisasti ja toki helpompaa asiasta tekee myös se, että se treenitauko, joka jengillä yleensä on jouluna, oli mulla olosuhteiden pakosta tai no, lähinnä ajanpuutteesta johtuen, jo ennen joulua. Niinpä kun lomalla pääsi pitkästä aikaa treenaamaan, fiilikset oli ihan katossa eikä sen jälkeen ole ollut tarvetta taikka halua taukoilla.

Yleisen tason tyytyväisyyttäni on viime aikoina lisännyt myös se, että eräs aikoja sitten alkunsa saanut ihmissuhdesolmu on vihdoin selvitetty ja kokonaan taaksejäänyttä elämää. Ja minä olen kovin onnellinen.

Koulukin jatkuu vasta ensi viikolla ja mulla on tuleva viikonloppua vapaa duunista. Joitain vanhoja koulujuttuja aion väsäillä, mutta noin niin kuin kokonaisuudessaan tää viikko on ollut mitä loistavin ponnahduslauta höyhenenkevyelle paluulle arkeen.

En tiedä aiheuttiko sen kalenteri vai kiva työpäivä vai elämä vai ihan vaan minä itse, mutta mulla on kovin levollinen olo just nyt. Ihan kaiken suhteen.

Ja hei, aurinkokin on paistanut jo tosi monena päivänä, eikä tammikuuta ole takana kuin vasta viikko.

xx,

Anna

When something ends, something else begins

Vuosi 2014 ei ollut taisteluiden vuosi. Vuosi 2014 oli eteenpäin rämpimisen vuosi.

Melkein tekisi mieleni sanoa, että kulunut vuosi ei todellakaan ollut elämäni parhaimpia. Mutta sitten taas toisaalta, kaikessa surkeudessaankin se oli ainutlaatuinen, niin kuin jokainen vuosi meidän kaikkien elämässä on.

Viime vuonna olin epätoivoinen, viime vuonna olin epätietoinen. Paljon tapahtui, monella elämän osa-alueella. Muutoksia, turhautumista ja uuden opettelua työkuvioissa. Heinäkuussa sain tietää, että edessä olisi taas uusi välivuosi edellisten perään. Lähipiirissä oli suuria, kipeitä myrskyjä. Makasin monta hetkeä sohvannurkassa ja yritin muistaa, että vaikka en juuri nyt tiedä miten tästä selvitään, sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Välillä oli kuitenkin päiviä kun en kyennyt siihen, oli päiviä, jolloin niskaan kaatuva rankkasade tuntui loputtomalta.

Joskus eteenpäin rämpiminen oli helpompaa. Niitäkin hetkiä riitti. Esimerkiksi silloin, kun tajusin ensimmäisen kerran kehittyneeni työtehtävissäni. Silloin kun täytin 24 ja itkin, koska olin pakahtua kaikkeen siihen onnellisuuden määrään. Silloin kun ymmärsin nauttivani historian ja kirjallisuustieteen opinnoista. Silloin kun käytiin duuniporukan kanssa ex tempore -iltauinnilla Hietsussa ja uitiin niin pitkälle että melkein hirvitti. Silloin kun matkalla Helsinkiin jäin pois bussista vähän ennen Ruoholahtea, seisoin sillalla ja katselin merta. Niinä monina hetkinä kun nauroin sydämeni kyllyydestä. Ja etenkin niinä hetkinä, kun tajusin miten siunattu kuitenkin olen ja miten paljon rakastan ympärilläni olevia, minulle loputtoman tärkeitä ihmisiä.

Ja vaikka en ainakaan vielä voi täysin rehellisesti sanoa olevani kiitollinen kaikesta siitä mitä vuosi 2014 antoi, opin kyllä jotain.

Opin (jälleen kerran), että kaikesta voi selvitä ja että kaikella on tapana selvitä.

Olen monesti yrittänyt miettiä, mikä on jonkun tapahtuneen asian tarkoitus. Välillä olen keksinyt syyn, useimmiten en. Pohjimmiltani uskon kuitenkin, että kaikki mikä tapahtuu, johtaa johonkin parempaan tai hyvään, aina jotenkin ja aina lopulta.  

2015, en tiedä mitä sinulta odottaa, mutta aion olla avoimin mielin, ottaa sinut syleillen vastaan ja vain toivoa, että myös sinä syleilet rakastavasti takaisin.

xx,

Anna