Brysselin-terveiset

Vaikka matkastani on kulunut jo melkein kolme kuukautta, ovat muistikuvat reissusta mielessä paljon tuoreempina kuin esimerkiksi lähikaupasta löytyvät -50% alennuksessa olevat joulusuklaiden jämät.

Kun sanotaan, että Belgia on tunnettu suklaastaan, ei liioitella yhtään. Brysseli suorastaan tulvi erilaisia, pieniä ja suuria, kaikennäköiseen, -muotoiseen ja -makuiseen suklaaseen erikoistuneita putiikkeja. Mekin tottakai käytiin muutamassa ja yhdestä ostin tuliaisiakin kotiin (itselleni, kröhöm. Oli muuten hyviä, siis TODELLA HYVIÄ suklaita).

Vietin tosiaan kaksi päivää tuossa muun muassa EU-pytinkeihin erikoistuneessa piskuisen eurooppalaisen maan pääkaupungissa marraskuun puolivälissä. Rakas ystäväni asustelee kaupungissa ja kun junamatka Lontoosta Brysseliin kestää saman verran kuin junamatka Helsingistä Turkuun, mikä ainakin mun korvaan kuulostaa jotenkin hölmöltä, kyseessä kun on kuitenkin valtion vaihto (matka-aika on kaksi tuntia, jos joku ei ole harrastanut junailua yhtä aktiivisesti kuin allekirjoittanut). Lippujen varaamista ei siis kovin paljon tarvinnut pohdiskella. Sitäkin kauemmin olen sitten ihmetellyt noita keski-Euroopan lyhyitä välimatkoja. En vaan pääse tosta yli.

Mutta niinpä eräänä lauantaiaamuna heräsin kello aivan-helvetin-liian-aikaisin ja muun perheen vielä nukkuessa hiivin ulos viileätä aamuyön ilmaa haistelemaan. Puoli kuudelta hyppäsin bussiin ja matka King's Crossille sujui yllättävän kivuttomasti ottaen huomioon aikaisen ajankohdan. Metrosta ulos hypätessäni kiitin hiljaa mielessäni brittiläisiä heidän selkeistä kylteistään, sillä metrolaiturilta köpöttely itse St. Pancraksen juna-asemalle sujui kylttejä seuraten oikein helposti. King's Crossin metroaseman nimihän on kokonaisuudessaan King's Cross St. Pancras ja kansainväliselle St. Pancrakselle kävelee tunneleita pitkin todella nopeasti ja kivasti (paitsi jos olet polvivammainen kuten minä kaksi viikkoa myöhemmin ystävääni Brysselin-junaan saattaessani, jolloin kävely mistä tahansa mihin tahansa on hidasta, ajoittain kivuliasta ja vähintäänkin hölmön näköistä).

Itse asemalla kotona tulostamani lippu näytettiin koneelle, joka avasi portit kohti passintarkastusta. Passia vilautettuani tsekkasin kellon ja koska junani boordaus ei ollut vielä alkanut, en myöskään tiennyt laituria eli saatoin rauhassa kävellä rynnätä läheisen Caffe Neron edestä löytyvään jonoon, jossa pari(sataa) muutakin matkalaista jonotti tuota aamun ensimmäistä kofeiiniannostaan. Valitsin itselleni voileivän ja mustikkaisen mysli-jogurtti-sekoituksen sekä tietysti ison kahvin americanon maidolla, koska Englannissa ei tiettävästi tunneta termiä "yks tavallinen kahvi". Höyryävän kuuma americano ja eväät hyppysissäni kävelin junaan omalle ikkunapaikalleni, hymyilin vieressäni istuvalle kiinalaistytölle ja ryhdyin nauttimaan aamupalaani.

Mä tykkään tosi paljon junalla ja lentokoneella matkustamisesta. Mä valitsen aina, silloin kun se suinkin on mahdollista, ikkunapaikan. Moni pieni asia ei turhauta mua enempää kuin lentäminen lentöyhtiöillä, jotka ei anna sun tehdä check-iniä netissä etukäteen (tai sitten siitä veloitetaan ihan turhaa rahaa, jota en ihan vaan jukuripäisyydestä periaatteesta maksa). Mulla on kuitenkin tähän mennessä käynyt tosi hyvä tuuri ja oon päässyt aina istumaan ikkunapaikalle, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta.

Mä myös nautin yksinäni matkustamisesta. Ne on mulle samanlaista laatuaikaa itseni seurassa kuin vaikkapa kotona sängyn pohjalla löhöäminen ja päiväunelmointi. Onneksi tsekkasin Eurostarin sivut ja huomasin, että oma istumapaikka on mahdollista valita itse ja vieläpä veloituksetta (JESSS!). Mä liputan ikkunapaikan puolesta siksi, että nautin aivan tolkuttomasti kun saan katsella ulos ikkunasta, näkyi siellä sitten peltoja tai loputtomalta vaikuttava, hattaramainen pilvipeitto ja satunnaisia muita lentskareita. Koen, että ikkunapaikalla istuessani mulla on sen matkan ajan sellainen oma pieni "nurkkaus", johon kukaan ei pääse mua häiritsemään, etenkin jos matkustan yksin, mitä on viime aikoina tullut harrastettua oikein urakalla.

Brysseliin matkaaville muuten sellainen sisäpiirin vinkki, että kaupungissa on hyvin edullista yöpyä viikonloppuisin tasokkaassakin hotellissa. Hotelleja arkipäivisin kansoittavat EU-työntekijät kun ovat kukin lennähtäneet kotiseuduilleen ja kaupunki hiljenee ja sitä myöten myös suurin osa hotelleista. Me yövyttiin neljän tähden hotellissa ja maksettiin yhdestä yöstä 62,10 euroa. Yhteensä. Eli kolmekymppiä per naama. Aamupala ei meidän hotlassa kuulunut hintaan, mutta mä olin silti aika tyytskäri tohon meidän valintaan. Huone oli aika iso ja siisti ja sängyt oli mukavia. Ja siellä oli nätti vessa!

Vaikka me käveltiin tosi paljon, mä ostin kuitenkin sellaisen kymmenen kerran matkakortin, joka maksoi about 13e eli ei todellakaan kallista lystiä. Se kelpasi ainakin metroissa ja busseissa. Muita kulkuneuvoja me ei ehditty edes käyttää, mutta eiköhän sillä pääse ajelemaan paikallisissa sporissakin (jos niitä edes kaupungista löytyy, faktoja mulla ei aiheesta ole antaa).

Hollantia puhun yhtä sujuvasti kuin kiinaa (eli en lainkaan) ja ranskaakin osaan vain ne oleellisimmat eli oui, non, merci, sil vous plais, pardon ja excusez-moi. Mutta niillä pärjäsi tosi hyvin!

(Saatoin tosin hoitaa about kaiken asioinnin englanniksi tai sitten rakas ystävättäreni hoiti asian ranskaksi. Mutta kaiken kaikkiaan sain paljon hymyilyä ja hyväksyviä katseita osakseni kun yritin edes vähän tunkea ranskaa johonkin väliin. Jos muistatte, kuinka Carrie liversi ranskaa Pariisissa Sinkkisten tokavikassa jaksossa, mä hoidin homman aika samalla tavalla. Hieman onnettomasti mutta yritys ja hymyilyn määrä kompensoivat taidon puutetta.)

No mitä nähtävää Brysselissä sitten on? Me käytiin Grand-Placella, keskiajalla rakennetulla aukiolla, joka oli tosi kaunis kaikkine yksityiskohtineen. Aukiolta löytyy kaupungintalo ja muutenkin sitä ympäröivät rakennukset on upeita. Parin nurkan takaa löytyi myös Manneken-Pis eli pissivä poikapatsas, joka vastoin ennakko-odotuksiani oli tosi pieni, reilun puolen metrin pituinen. En tiedä miksi mä olin kelannut, että se olisi isompi. Sain myös kuulla, että kyseiselle patsaalle kuulemma puetaan vaatteitakin aina juhlapäivinä ja että pikkuherran asukokonaisuuksien määrä on kolminumeroinen. Kaikkea kanssa. (Hyvä mun on täältä huudella kun itse kuulun kansaan, joka pakkomielteisen uskollisesti lakittaa maan pääkaupungissa sijaitsevan naispatsaan aina huhtikuun vikana päivänä.)

Me käveltiin tosi paljon ympäriämpäri ja ystäväni esitteli mulle kaikkia mahdollisia rakennuksia. Oli kirkkoa ja isoa oikeustaloa ja jotain parlamenttirakennuksia. Kannattaa hommata jostain keskustan kartta (rautatieasemalta ehkä löytyis?) ja vaan kävellä paljon ja pitää silmät auki ja nauttia keskieurooppalaisen kaupungin hulinasta. Eihän Brysseli mikään Lontoon tai Pariisin kaltainen vilkas metropoli ole, joskin kuulemma arkisin riittää menoa ja meininkiä kun EU-rakennuksissa ahertava työntekijöiden joukko valtaa kadut ja "voi sitä ruuhkan määrää, bussilla esim. on ihan turha yrittää ehtiä ajoissa minnekään". Käyskenneltiin myös hiukkasen keskustan ulkopuolella olevan, ilmeisesti afrikkalaisvähemmistöjen kansoittaman asuinalueen ohi. Siellä on kuulemma rento ja afrikkalaisittain paikallinen meininki toreineen kaikkineen. Nyt ei kuultu muuta kuin etäistä samba-rummun soittoa ja iloista taustamusiikkia.

Ja tietenkin kun kaksi neitihenkilöä on liikenteessä, koluttiin me vähän myös paikallisia shoppailukatuja. Niistä kaikkein isoin, jonka varrelta löytyivät kaikki perushenkkamaukat sun muut ketjuputiikit, on ihan keskustan tuntumassa (jos yhtään muistan oikein). Koska oli lauantai, ihmisiä oli aika paljon liikenteessä eikä juurikaan jaksettu tunkea sisään itse liikkeisiin. Yhdessä liikkeessä (WE oli putiikin nimi) kuitenkin käytiin ja sieltä itseasiassa löysin kauniin, mustan, löysähkön neuleen vajaamittaisilla hihoilla ja pitsikoristeisella selkämyksellä. Ja ihan sattumalta. Ja se on edelleen ihan lempparivaate. #winning

Illalla etsittiin meidän hotellin läheltä paikallinen Alepa ja ostettiin vähän naposteltavaa. Oli hauska nähdä, millainen on paikallinen ruokakauppa. Ei mun mielestä eronnut juurikaan Lontoosta, myös Brysselissä ruokakaupat (tai ainakin toi yksi) olivat melko edullisia. Me ostettiin kaikkea perusmättöä: vähän aamupalaa ja tietenkin karkkia, suklaata ja pari siideriä. Ystäväni suositteli mulle paikallista vadelmaolutta. Ostin, maistoin ja tykkäsin! Voin kuitenkin melkein vannoa, että kukaan oikeasti oluesta pitävä ei sitä suostuisi juomaan. Allekirjoittanuthan ei siis juo tavallista olutta, se maltainen maku ei vaan uppoa, mutta mä olen noiden alkoholijuomien suhteen muutenkin tosi nirso mulla on vain hyvin kehittynyt makuaisti.

Brysselissä kannattaa maistaa paikallisia le vohveleita. Lupaan, kyseisiin paikallisiin herkkuihin tuhlatut roposet eivät mene hukkaan. Huom! Saattavat aiheuttaa vakavaa riippuvuutta. Kun maistelet niitä viidennen kerran ja olet jäänyt koukkuun noihin sokerisen ihaniin paistettuihin taikinanpaloihin ja sadattelet, miksei vatsalaukkusi ole isompi, muista, että sinua on varoitettu. Ja kyllä, sokerisen ihaniin, koska eihän kukaan voi syödä vohveleita muun kuin kermavaahdon/mansikoiden/suklaakastikkeen/lisää vapaavalintainen hampaita syövyttävä ainesosa kanssa. Jos haluaisin suolaisia vohvelin täytteitä, voisin samantien syödä oikeaa ruokaa.

Ja koska ruoka on rakkautta ja kaltaisiani ruokafanaatikkoja on varmasti muitakin, ilahdutan teitä pienellä ruokafaktalla. Tiesittekö, että le pommes frites eli kavereiden kesken ranskalaiset tai vielä oikeammin ranut ovat alunperin belgialainen keksintö? Ekan maailmansodan aikana jenkit (mukana saattoi olla myös jengiä kanaalin takaa eli Briteistä) rantautuivat Belgiaan pelastamaan maailmaa (jälleen kerran, ahkeria kavereita), mutta tyypit kelasivat olevansa Ranskassa (belgialaiset tosiaan puhuvat myöskin ranskaa, joten annettakoon erhe pojille anteeksi) ja näin ollen loogisesti nimesivät saamansa öljyä tirisevät perunaherkut "ranskanperunoiksi". Loppu on historiaa.

Multa tosin jäi jonkin mielenhäiriön takia (lue: vatsa jatkuvasti täynnä vohveleita) paikalliset ranut maistamatta. Mutta ovat kuulemma hyviä!

Tokana päivänä me syötiin aamupalajugut ja -croissantit hotellihuoneessa, jonka jälkeen luovutettiin huone. Meidän hotlassa, kuten about kaikissa muissakin, sai jättää tavaransa ilmaiseen säilytykseen, mikä oli hyvin jees. Sitten me ajeltiin metrolla katsomaan belgialaisten omaa Riemukaarta. (Mua hämmensi, koska toihan on melkein fancympi kuin Pariisissa nököttävä toverinsa. On oikein kolme oviaukkoakin ja heppavaunut, kaikki käsittääkseni Belgian hehkutukselle omistettu. Jos ajateltais homma vähän nykyaikaisemmin, tossahan voisi siis tavallaan ton vaunusommitelman tilalla olla esimerkiksi teksti "Belgia rocks". Tavallaan. Mutta ehkä noi vaunut ja hepat on ihan okei.)

Riemukaaren vieressä oli molemmille maailmansodille omistettu ilmainen(!!) museo, johon tietysti mentiin. Se oli hieno ja vaikuttava, niin kuin museot yleensä ovat. Oli myöskin jännittävää huomata, kuinka WWI:n ja WWII:n käytetyillä aseistuksella oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Kuitenkin kaikista aseista sun muista huolimatta sekä mun että ystäväni mielestä koko museon kamalin asia oli toisessa maailmansodassa käytetyt kaasunaamarit. Tiedättekö, ne sellaiset, missä silmien paikalla on isot mustat mollukat ja nenän kohdalta lähtee sellanen "kärsämäinen" asia. Kuulostaa näin kirjoitettuna lähinnä hauskalta, mutta kun sellainen tuijotti siinä vitriinin toisella puolella, teki mieli vain siirtyä äkkiä pois. Se tekee ihmisestä niin epäinhimillisen ja sieluttoman näköisen, että ihan hirvittää. Mutta voisi kuvitella, että se on ehkä ollut osatarkoituskin, tai ainakin iso plussa, kun miettii, että niitä käytettiin aikoinaan mm. keskitysleirien kaasukammioissa. Hrrr.

Ulkoilma ja välillä pilvien takaa vilkuttava aurinko tekivät hyvää ton jälkeen. Sotamuseon vierestä löytyi myös automuseo, johon me a) ei menty tai b) ei menty.

Nelipyöräisten sijasta käytiin ihailemassa paikallista Buckingham Palacea eli kuninkaanlinnaa.

Mitäköhän muuta? Tintin ystäville ei-varmaan-kovin-yllättäviä riemu-uutisia: Tinttiä löytyy joka lähtöön, kyseiselle herralle omistettuja kauppojakin näkyi olevan useampi. Ja ystäväni mukaan paikallista hanavettä saa kuulemma huoletta juoda, mutta se ei välttämättä maistu kovin hyvältä. Ja jos hummaamaan haluaa lähteä (me jorattiin tasan omassa hotellihuoneessa, sen verran väsähtäneitä oltiin), ystäväni kertoi, että häntä oli kehoitettu olemaan varovainen liikkuessaan yksin myöhään illalla/yöllä eli maalaisjärkeä vaan matkaan mukaan.

Kuuleman mukaan Brysselissä sataa paljon, mutta meillä (tai no mulla) kävi tuuri, koska mun reissun aikana ei satanut juuri lainkaan. Ainoastaan sunnuntaina pari tuntia ennen lähtöä piskotteli vähän. Ilmeisesti sateettomuus on noilla mestoilla aika harvinaista, joten siihen kannattaa varautua.

Tää oli ehkä kautta aikain surkuhupaisin "täsois tää rysseli" -opasta leikkivä teksti, koska mulla ei, kuten tekstistäkin kävi ilmi, ole mitään tietoa juuri minkään kadun tai paikan nimistä, koska lammasmaisesti vain seurasin paikallista oppaana toiminutta ystävääni, enkä jotenkin yhtään jaksanut edes stressata asiasta. Välillä toki silmäilin karttaa pysyäkseni about kartalla (hehe) siitä missäpäin kaupunkia me kuljetaan, mutta muuten meni kaikki ihan ohi. Se onkin ehkä ainoa huono puoli siinä, ettei itse tarvitse päättää mihin mennään. Ystäväni toki tiedusteli mielipidettäni viikonlopun ohjelmasta etukäteen, mutta mä totesin, että luotan hänen makuunsa ja että hän kaupungin tuntevana johdattakoon minut omasta mielestään kivoihin paikkoihin. Enkä pettynyt.

Lyhyestä virsi kaunis: itse pidin Brysselistä kovasti, kaupunki yllätti positiivisesti. 

xx,

Anna

pps. Brysselissä mitkään isot kaupat eivät ole sunnuntaisin auki. Ei siis myöskään yksikään vaatekauppa taikka muu vastaava liike. Se kannattaa ottaa huomioon, jos suuntaa kaupunkiin viikonlopuksi ja ajatuksena on päästää sisäinen shoppailijansa valloilleen.