perjantai 18. lokakuuta 2013

Kun (puolikas) perheeni ja Lontoo kohtasivat


Toinen kunnollinen, ei-tarvitse-tehdä-mitään vapaahetkeni melkein viikkoon. Ensimmäinen oli eilen ja sen kulutin pyykkiä pesten ja päiväunia nukkuen - tästä unentarpeesta ei tunnu tulevan loppua. Keitin äsken kahvia meidän pressopannulla (joko mä kehityn pressopannukahvin keitossa tai sitten oon vaan niin tottunut sen makuun, mutta se maistuu jo tätä nykyä ihan kahvilta ja vieläpä hyvänmakuiselta sellaiselta!) ja nyt on mahtava olo. Paitsi että nukuin tänään myöhään host-äidin ollessa vapaalla ja viedessä lapset kouluun, nukuin äsken myös reippaat puolentoista tunnin päiväunet. Mulle on täällä tullut melkein tavaksi, että aamulla kun tulen kotiin vietyäni lapset kouluun, syön aamupalaa hitaasti ja nautiskellen - ja sen jälkeen nukun päiväunet.



Menneet seitsemän päivää ovat olleet aikamoista hulabaloota. Äidin ja nuorimman siskon ystävineen piti saapua tänne viime viikon perjantaina, mutta odottamattomien sääolosuhteiden takia he jäivätkin jumiin Riikaan. Mun koko perjantai-ilta kului aikatauluja selvittäessä sekä juna- ja kaiken maailman muita lippuja perheen puolesta varaillessa. Menin myöhään nukkumaan ja jatkoin asioiden hoitamista vielä koko lauantai-aamupäivänkin. Kun äiti vihdoin laittoi viestiä, että he ovat koneessa Tukholmassa, joka nousee kohta ilmaan kohti Lontoota, saatoin vihdoin hengähtää. Ton hektisen 24-tuntisen aikana tulin vaatimattomasti siihen lopputulokseen, että mä voisin puhelimeni ja läppärini avulla hallita vaikka kokonaista valtiota.

Oon muutenkin sellainen persoona, että tykkään pitää langat käsissäni (lue: kevyt kontrollifriikki, hehe). Kun tossa alkusyksystä vietin yhdessä välissä aikaa erään paikallisen pojan kanssa (long story short: ei natsannut) ja se kuljetti mua ympäri Lontoota, mua välillä usein turhautti, etten tiennyt missä ollaan. Mä oon reissussa aina se, jolla on kartta mukana ja joka tietää, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. En tiedä johtuuko se kolmen sisaruksen isosiskona olemisesta, jo useamman vuoden jatkuneen sinkkuilun myötä kasvaneesta itsenäisyydestä vai rakastavasta lähipiiristä, joka saa mut uskomaan, että pystyn mihin tahansa, mikä taas luonnollisesti aiheuttaa egon paisumista (ahahhahaha), mutta mä olen aina ollut vähän sellainen johtajan rooliin ajautuja. En varsinaisesti itseäni kyseiseen muottiin väen väkisin änge, mutta jotenkin siihen aina ajaudun.

Jaahas. Sitä ollaan näköjään taas kuin Kolumbus purjehdusretkellä. Päädyttiin Amerikkaan vaikka suuntana oli Intia. Pikkuisen väärällä kurssilla siis, mutta ketä nyt on ennenkään väärälle mantereelle päätyminen haitannut.


Tosiaan, kun perhe lauantaina liiteli kohti good ol' Londoniumia, mä otin suunnaksi kuuluisan ja kauan odottamani Victoria&Albert -museon Kensingtonissa. Bestikseni Google ystävänsä Wikipedian kanssa tietää kertoa, että kyseinen museo on maailman suurin taidemuseo, tai ainakin yksi suurimmista, riippuen miltä kantilta asiaa tarkastelee.

Mä tykkään ihan hurjasti museoista ja etenkin kaikki historialliset museot saa mut innostumaan pienen lapsen tavoin. Ja kuinka kävikään tämän puljun kanssa?

V&A-museo ei tuottanut pettymystä. Ehdin viettää museossa ainoastaan vajaan tunnin, mutta se riitti. Tuon tunnin aikana museo imaisi mut sisäänsä, eikä paluuta enää ole. Museo viehättää mun esteettistä silmääni enemmän kuin mikään muu museo tähän mennessä ja fakta, että niiden seinien sisälle kätkeytyy aivan tajuttoman huikea määrä ihmiskunnan historiasta kertovia asioita ja esineitä, aiheuttaa mulle uudelleen ja uudelleen kylmiä väreitä.

Mä myös rakastan käydä museoissa yksin. Saa edetä juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin itse haluaa. Kukaan ei hengitä niskaan, jos haluat jäädä tavaamaan, mitä teosta esittelevässä plakaatissa sanotaan eikä kukaan hidasta kulkuasi, jos et juuri silloin jaksakaan jäädä ihailemaan sitä viidettätoista savimaljakkoa, joka näyttää täysin samalta kuin neljätoista edellistä. Kun museoissa käy yksin, saat kuluttaa paikassa viisi minuuttia tai viisi tuntia.

Mä olen myös aina tykännyt historiasta. Lukiossa kävin kaikki mahdolliset historian kurssit ja vaikka aihe itsessään riitti pitämään kiinnostuksen yllä, erityisen lisän jokaiseen kurssiin toi meidän lukion kertakaikkisen mieletön historianopettaja. Kyseinen opettaja teki jokaisesta tunnista paikalle vaivautumisen arvoisen, enkä tainnut koskaan lintsata miltään tunnilta (muilta kursseilta saattoi niitä poissaoloja sitten jokunen kertyä, kun kahvittelu ja elämää tärkeämmät hetket ystävien kanssa kiinnostivat bilsan tunteja enemmän). Kuivan ja sarkastisen huumorintajunsa ansiosta kyseisen opettajan historian tunnit lukiossa olivat ehdottomasti lemppareideni top kolmosessa. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika, mulle ei tuottanut minkään valtakunnan ongelmia valita, minkä reaalin kirjoitan. Voi kultaiset lukioajat.



Lauantai-iltana käytiin tänne vihdoinkin saapuneen perheen kanssa katsastamassa Piccadilly Circus värikkäine mainoksineen ja käveltiin paljon. Käytiin eräässä italialaisessa raflassa syömässä ja lienee sanomattakin selvää, että nautin suunnattomasti noista hetkistä. Lontookin näytti parastaan ja tarjoili meille paitsi auringonpaistetta, myös kuulaan ja selkeän illan tähtitaivaineen.

Sunnuntai-iltana söimme päivällistä täällä mun kotona host-vanhempieni kanssa ja kun pöydästä löytyy kolmen ruokalajin illallinen, viiniä ja keskustelua, olin mä omassa elementissäni. Suu kävi koko ajan, joko ruoasta nauttien tai keskusteluun osallistuen.


Muilta osin sunnuntai ja maanantai kuluivat Madame Tussaudsin vahakabinettia ihmetellessä (itseäni ihastutti ikuisesti komea Colin Firth - tuo ainoa oikea Mr. Darcy!), London Eyessä ihaillessa Lontoota yläilmoista ja tietysti kuvaan kuului pakollinen reissu Oxford Streetille. Me poikettiin sinne vasta maanantaina, joka oli kaikilta osin hyvä päätös. Jengiä oli huimasti vähemmän kuin niinä muutamana lauantaina, jotka olen kyseistä kadunpätkää kuluttanut.

Tiistaina perhe lähti takaisin Suomeen ja mä treffasin paria lähellä asuvaa aupparia. Oon tutustunut yhteen ruotsalaistyttöön ja erääseen suomalaisneitoon ja me ollaan vietetty kolmistaan paljon aikaa. Meidän kolmen yhteisaika on aina vaan niin saumatonta että siitä nauttii jo ihan siksikin. Ilmeisesti kansallisuudella on väliä, sillä kyseinen ruotsalaistyttö on ensimmäinen kohtaamani ulkomaalainen, joka ymmärtää laajasti viljelemääni sarkastista huumoria.

Loppuviikko sujahti nopeasti ohi. Sitä se kai on kun arki sujuu kivuttomasti eikä tiettyjen asioiden suhteen tarvitse enää arkailla (lue: nyt ollaan jo niin tuttuja lasten kanssa että ihan mutkattomasti kiukutellaan jos känkkäränkkä on saapunut meitä läsnäolollaan ilahduttamaan. Mutta nykyään jo mäkin uskallan surutta korottaa ääntäni jos koen sen tarpeelliseksi. Onneksi nämä kerrat on laskettavissa yhden käden sormella.) 

Nyt mä lähden vähän ulkoilemaan, koska tää mua melkein kaksi viikkoa riivannut flunssa alkaa vihdoinkin olla selätetty. Ja tänään illalla meidän kansainvälinen Suomi-Ruotsi-Suomi -posse suuntaa Lontoon yöhön!




Flunssainen asukokonaisuus maanantailta, jolloin käytiin London Eyessä, on poimittu seuraavista ekslusiivisista putiikeista:

Neule: Weekday
Farkut: H&M
Kengät: Converse

Oli mulla huivi ja takkikin, mutta ne nököttivät London Eyen penkillä koko kierroksen.

ps. mä RAKASTAN tota viimeistä kuvaa. Siskot on maailman paras asia.

Ihanaa perjantaita!

xx,

Anna

2 kommenttia:

  1. V&A on ihana! Vaik siin vaiheessa kyllä iski vähän epätoivo, kun eksyttiin sinne posliinipyttyosastolle ja seilattiin edestakas ironworks-käytävässä (= seinät täynnä erilaisia aidanpätkiä). :--D

    Mäkin huomasin muuten ton, että sarkasmi menee isolta osalta ihan yli hilseen. :D

    Ihanaa, että sun perhe on päässyt moikkaamaan! Vaikka yleensä noista Suomi-ihmisten kohtaamisista tulee aina vähäks aikaa koti-ikävä ja sellanen "miks sä pääset tohon lentokoneeseen ja mä en" -fiilis, niin kyllä se vaan tuo voimia ja kykyä arvostaa elämää! Olipas vammasesti muotoiltu mukafilosofinen virke!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en oo vielä löytänyt posliinipyttyjä ENKÄ aidanpätkä-osastoa. Ne menee suurennuslasin alle ensi vierailulla!

      Perhe on paras, oot ihan oikeassa! Ja pyh, ihan aikuisten oikealta filosofiselta virkkeeltä toi ainakin mun korvaan kuulosti! Sitäpaitsi hassusti muotoillut virkkeet rocks :D terveisin yksi ei-aina-niin-sulavasti-äidinkieltään osaava

      Poista