lauantai 7. syyskuuta 2013

Kun sitä vain ikävöi


Mulla oli eilen ensimmäisen kerran ikävä kotiin. Ikävä Helsinkiin, ikävä rakkaiden luokse. Tällä mun englantilaisella perheellä on eräs suomalainen ystävä, jonka olen tavannut pari kertaa ja hän tuli eilen pyörähtämään. Ja kaikki se suomen puhuminen edessä seisovan ihmisen kanssa oli vaan liikaa. Skypeily ystävien kanssa vielä menee, siitä nautin, osaksi koska tiedostan kuitenkin koko ajan, että ei olla samassa tilassa, ei edes samassa maassa. Mutta nyt, tämän perhetutun, ainoan Suomi-kontaktini kanssa puhuessani, muistin taas miltä tuntuu puhua suomea face-to-face. Tuntui kuin mulle olisi annettu Helsinki ja rakkaat takaisin ja yhtä nopeasti ne olisi viety multa.

Mä olen pääni sisällä yrittänyt kieltää tän tunteen koti-ikävästä. Musta tuntuu, ettei mulla ole lupaa tuntea niin, ettei mun pitäisi tuntea niin. Mähän olen kuitenkin Lontoossa, mikä on yksinomaan siistiä ja ihanaa ja mageeta! Ei mulla pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. "Nainen, sä olet herranjumala Lontoossa, älä nyt saatana ikävöi kotiin!"

Ja sitten mieli mustui entisestään, koska tunsin olevani hölmö ikävöidessäni kotiin. Ihan pianhan mä siellä taas olen. Ei mun pitäisi ikävöidä kotiin, mun pitäisi vaan nauttia tästä ajastani Lontoossa. Toisin sanoen mä tunsin syyllisyyttä tästä koti-ikävästä.

Pienen päänsisäisen taistelun ja faijan kanssa käydyn keskustelun jälkeen totesin, että hitot kaikesta, mulla on lupa potea koti-ikävää. Mulla on lupa tuntea miltä ikinä musta tuntuu. Jotenkin sitä vaan on tyhmästi ajatellut, että varmasti kaikki vaan tuijottaisi mua kuin idioottia ja että ei kukaan kuitenkaan voisi ymmärtää, miten mulla voi nyt jo olla koti-ikävä.

Mun on vaikea uskoa, että mä olen muka ollut täällä vasta viikon, koska hyvällä tavalla tuntuu, että olisin ollut täällä paljon pidempään. Ja yhtä vaikea mun on uskoa, että mä olen ollut poissa Helsingistä vasta viikon. Koska ei-niin-hyvällä-tavalla tuntuu että mä olen ollut poissa ikuisuuden. Mun sisintä kaivaa aina välillä pieni pelko siitä, että entä jos Helsinki ja kaikki muuttuu ja mä en ole siellä ja kun mä palaan, se ei enää olekaan se mun Helsinki.

Noina hetkinä yritän vakuuttaa itseni siitä, että mihin se Helsinki ja ihmiset siellä nyt näin lyhyessä ajassa (neljä kuukautta on kuitenkin aika lyhyt aika) muuttuisi.

Tää kaikki kuulostaa varmaan tosi järjettömältä, mutta mulle oli todella, todella iso asia repiä itseni pois Helsingistä. Mä rakastan sitä kaupunkia ja ihmisiä siellä niin tavattoman paljon. Mä olen ensimmäiset 17 vuotta elämästäni ollut aika juureton. Asunut siellä, täällä ja tuolla, muuttanut parin vuoden välein ja aina uuteen kaupunkiin, tottunut sellaiseen "matkalaukkuelämään", tottunut siihen ettei mihinkään tulla jäädäkseen. Nykyään kun asiaa mietin, tuntuukin, että mun elämässä on kaksi ajanjaksoa: elämä ennen Helsinkiä ja elämä sen jälkeen kun Helsinki astui kuvioihin.

Mä olen pala palalta rakentanut itselleni elämän Helsingissä, luonut kontakteja, saanut ystäviä, löytänyt sieltä oman kodin. Mä loin juuret Helsinkiin. Juuret, joita mulla ei koskaan ole oikein ollut. Koko suku vanhempia myöten on kotoisin Pohjanmaalta, mutta mä en ole syntynyt siellä, enkä koe samalla tavalla olevani kotoisin sieltä. Kerron kyllä kysyttäessä ylpeänä suvun pohjanmaalaisuudesta ja aina sinne matkustaessa tiedän tulevani tietynlaiseen kotiin: Pohjanmaalla suku on hyvin, hyvin tärkeä ja aina pidetään huolta omista.

Mä olen eilisestä asti pidätellyt kyyneleitä, joiden olen alitajuisesti tiedostanut olevan tulossa, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun vihdoin annoin itselleni luvan koti-ikävään, luvan siihen, että mä saan tuntea mitä ikinä haluan, pari kyyneltä vieri alas poskia pitkin. Yksi kyynel ikävälle, toinen onnellisuudelle, sille että mä tiedän mitä kaikkea kallisarvoista jätin taakseni kun lähdin ja että ne on mulla aina mukana, mä kannan niitä sydämessäni. Mulla on juuret tiukasti Helsingissä ja Suomessa, mutta oksat vapaina täällä uudessa maailmassa.

Muuten kaikki on hyvin. Perheenisä on työmatkalla, hostmama ja lapset ovat ostoksilla ja synttäreillä, mä olen yksin kotona ja on niin rauhallista. On mun ensimmäinen kokonainen vapaapäiväni. Taidan mennä keittämään kupin kahvia, pukea päälle ja lähteä haahuilemaan ja tutustumaan lähiympäristöön. Olen jo hyvin tuttu joidenkin alueiden kanssa ja sitten taas osa lähialueista on vaan isoa entiedäyhtäänmitätuollaon-aluetta mulle.

Sitäpaitsi ulkona paistaa aurinko. Se on hyvä merkki.

xx,

Anna

4 kommenttia:

  1. Voi Annastiina! Totta kai on okei potea koti-ikävää ja se on ihan normaalia. Sulla saa olla koti-ikävä vaikka oisit yhen yön vaan poissa, puhumattakaan viikosta, kuukaudesta tai vuodesta. Se että jokin on niiin upeeta, että pitäis vaan täysillä roikkua siinä fiiliksessä ja olla kaipaamatta mitään, on ihan höpön pöppöö. Fiilistely ja ikävä samaan aikaan on enemmän ku sallittua, eivätkä sulje toisiaan pois.

    Mun kolmen viikon jälkeen olin _tosi_ järkyttyny ku bussipysäkki oli vaihtanu paikkaa! Ei niin saa tehä kun oon pois! Kaiken pitää olla just eikä melkein ennallaan kun palaan, sen jälkeen saa tehä ihan mitä lystää.

    Helsinki muuttuu, mut muista et ku tuut takas nii et oo säkään prikulleen enää sama Anna kun lähtiessäs! Kun palaat niin samat tutut ihanat asiat on edelleen täällä, samoin kuin ne pienet uutukaiset, mutta kyllä Helsingin uutukaiset ja Annan uutukaiset sopivat varmana oikein hyvin keskenään.

    Eli ota vaan ihan rauhallisesti, pode koti-ikävää mutta nauti samalla sun ajasta siellä! Vietä vaikka sun host-perheen kaa suomi-ilta, leivot karjalanpiirakoita ja pullaa ensihätään. :)

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Lotta! Oot ihan oikeessa. Kiitos, kiitos, kiitos sun kauniista ja tsemppaavista sanoista.

      <3

      Poista
  2. mulla väähän okemuksesta ite kans pohjoisesta kohta 7 vuotta asunut pk-sedulla mit melkein koko ajan vantaalla ja koen kyllä tämän kotikaupungikseni enemmän ku mitään muuta mis oon asunut

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Ja niinhän sitä sanotaan, että koti on siellä missä sydän on.

      Poista