lauantai 29. kesäkuuta 2013

KESÄLOMA!!

Kyllä. Ky-l-l-ä. VOI KYLLÄ. Nyt se vihdoin alkoi, mun kauan kaivattu kuukauden pituinen kesälomani.

Jätin duuniavaimet tänään töihin ja ah sitä vapauden tunnetta.

Sen ja kesän ja tän yleisen riemuidiotismin ja kaiken mahdollisen kunniaksi me lähdetään tyttöjen kanssa tänään ulos.

Suuntana luultavasti eräs tuttu ja turvallinen (ja ihana, toim. huom.) disko Urho Kekkosen kadulla. Voi, on taas kulunut viime näkemästä useampi viikko! Siinä mestassa on vaan joku sellanen fiilis, mitä ei oo missään muualla. Me loves it.

Nyt mä riennän!



Hauskaa ja ihanaa lauantai-iltaa!

xx,

Anna

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kauniiden asioiden pienenpieni toivelista

Heissan.

Mä alan olla aika varma, että mä haluan ja tarvitsen valkoiset lyhytvartiset Converset. Multa puuttuu tällä hetkellä valkoiset "siistimmät" kävelykenkä-tyyppiset tapaukset ja jostain kummallisesta syystä Conssit ovat pyörineet mielessä jo pidemmän aikaa. Mä oon aina ajatellut, etten oo tennarityttöjä, en sitten lainkaan, mutta toisaalta, Conssit ei oo mitkä tahansa tennarit, ne on Converset.

Mutta mä oon vaan jotenkin aina ajatellut, että Conssit (ja tennarit) yleisesti viestii liikaa sellaisesta hipsterimäisestä/rokkimaisesta (ihan kengistä, muusta vaatetuksesta ja kenkien kantajasta riippuen) asenteesta, joista kumpaakaan en koe omakseni.

Mutta sitten tulivat valkoiset Conssit ja näyttää vähän siltä, että neiti "en todellakaan koskaan aio käyttää tennareita, ne ei todellakaan oo mun juttu" joutuu syömän sanansa.

Ou mai. Näköjään koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

Etenkään koska seuraavaksi ostoslistalla on reppu. Siis REPPU. Voi kyllä. Mä haluan repun. En tietenkään sellaista mitä jengi (ja allekirjoittanut myöskin) käytti yläasteella, vaan sellaisen kankaisen, vähän pyöreän mallisen, missä on pienet taskut ja "läppä" siinä yläosassa sulkemassa sitä reppua.


Tossa on kaksi mallia, joista tykkään. Kuositkin ovat ihan kivoja, mutta kumpikaan ei iske ihan satasella.

Musta olisi ihanaa, jos mun reppu olisi vaalea ja pitsinen. Vaihtoehtoisesti haluaisin siihen pitsin tilalle rusetin. (Tai useamman!) Mun repun pitää olla söpö, mutta ei ylimakea. Yksinkertainen ja kaunis. Ja soisin sen olevan klassinen. Tai niin klassinen kuin reppu nyt vaan ikinä voi olla. Inkkarikuosit ja -kuviot jätän suosiolla muille.

Voisin käyttää mun reppua Flowssa tai niinä päivinä kun haluan heittäytyä vähän epä-Annamaiseksi. Tai kun haluan tasapainottaa neule + helmet -comboa jollain. Mua voitaisiin kutsua "tytöksi, jolla on pitsireppu".

Ihanaa.

Lisäksi mä haaveilen vaaleasta suurehkosta ja kauniista lierihatusta, jota koristaisi silkkinauha. Sellaisesta, joka pysyy mallissaan ja joka olisi kaunis ja joka tulee mieleen kun ajattelee Audrey Hepburnia ja ihmisiä pukeutuneina ravikisoihin. (Ulkomailla jonkin sortin ravikisat ovat käsittääkseni vähän eri kaliiberia kuin täkäläiset Vermon ravit. Vermoa yhtään väheksymättä.)

Mä tarvitsen kauniin hatun. Mulla olisi se päässä ja aurinkolasit silmillä ja mä vaan liihottaa liitelisin ympäri Helsingin katuja ja tervehtisin ystäviäni poskisuudelmin ja käyttäisin sanoja "oui" ja "moi".

Mä olenkin aina ollut sitä mieltä, että mussa asuu pieni ranskatar.

xx,

Anna



ps. raidallinen reppu täältä ja kukkareppu täältä

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Matkalla kohti keskikesän juhlaa

Heipä hei!

Tässä mä istun, junanpenkissä (ikkunapaikalla, näin ohimennen mainitakseni), uninen broidi vieressäni, pirteä pikkusisko vastapäätä ja mietin mistä aloittaa. Ajatuksia on, ihan kamalasti, voisi jopa sanoa että liikaa mutta voiko ajatuksia muka olla liian paljon? Elämme vaikeita aikoja, ystävät.

Kuuntelenpa ensin The Nationalia (ihan vaan koska satuin löytämään niiden kivan kuuloisen biisin, Sea Of Loven). Kuuntelen sen ennen kuin sanon mitään muuta.

*Neljä minuuttia myöhemmin*

Okei. Mun ei pitänyt puhua tästä mutta en kykene asiaa sivuuttamaan. MIKSI siis MIKSI maailmassa mä en ole ikinä aikaisemmin kuunnellut tota bändiä? Oon kuullut joo että jengi on hehkuttanut sitä ja niiltä tuli just uusi levy ulos, mutta enpä ole korvaani lotkauttanut. Toihan on ihan mieletöntä kamaa!

Välillä on tosi tyhmä olo. Siis oikein yltiötyhmä. Kuten esim. nyt.

Mä en tiedä mistä se johtuu, että oon nyt ihan viime aikoina löytänyt tosi paljon uusia bändejä. Bändejä, joista oon kuullut, mutta joille en oo antanut edes kertakuuntelun mahdollisuutta. En tiedä miksi. Jotenkin oon varmaan ajatellut, etten tykkää niistä kuitenkaan tai ettei ne kuitenkaan oo munlaisia bändejä tai soita mitään, mistä mä tykkäisin. Oon vaan dumannut ja tuominnut ne, vaikka itse liputan avarakatseisuuden ja rakastetaan-kaikki-kaikkia-niin-on-kaikilla-kivempaa -asenteen puolesta.

Moi, quel idiot.

(Toim. huom. sujuva ranskankielen käyttö arjessa.)

Kuinka todella kapeakatseinen ja väärässä olenkaan ollut.

The National, Two Door Cinema Club, Lana Del Rey, noin niin kuin muutamia viimeaikaisia "löytöjä" mainitakseni. (Joo, älkää suotta kysykö missä tynnyrissä oon oikein elänyt. En itsekään tiedä.)

Uusien musiikkilöytöjen lisäksi elämään kuuluu muutenkin oikein mukavaa. Oon tässä varmaan viimeisen viikon ajan jatkuvasti vilkuillut mun sähköpostia ja odottanut päätöstä siitä, pääsenkö töihin Flowhun vai en. Ja vihdoin tiistaina aamupäivällä tuli se päiviä odotettu viesti. "Sinut on hyväksytty talkoolaiseksi Flow Festivalille."

JESJESJESJES!!

Oon ihan superiloinen ja -innoissani! Flow on ehkä kaunein festaritapahtuma, jonka tiedän ja nyt me päästään T:n kanssa katsomaan mm. Of Monsters And Menia ja Alicia Keysia yhdessä. Ja riehumaan festaroimaan kuten asiallisesti käyttäytyvät aikuiset ihmiset. A-we-so-me-ness.

Tulee kyllä sellanen festarikesä taas, että heikottaa jo etukäteen. On Ruissi ja nyt vielä Flow ja molempiin lähtee seuraksi mahtavia tyttöjä. Festarit on jotenkin aina sellanen oma ulottuuvutensa, niiden aikana unohtuu että on olemassa se tavallinen arki, jolloin pitää tiskata ja maksaa laskuja ja käydä töissä. Festareilla on vaan se musiikki, ilmapiiri, ympäristö (Ruissalo ja Suvilahti, ei voi valittaa) ihmiset ja kaikki se pre-, during- ja afterbiletys.

Sit oon ollut paljon töissä, tässä on vahingossa tullut tehtyä yhdeksän tunnin duunipäiviä, mutta ei kuulkaa haittaa, koska kuusi työpäivää jäljellä ja sit se olisi sellanen yhtälö kuin yours truly + KESÄLOMA. Antaa tulla vaan alennusmyynnit, mä voin paahtaa kuusi päivää vaikka kellon ympäri koska sen jälkeen mä oon lomalla. 

Lisäksi oon koittanut vähän treenailla. Eli käydä juoksemassa. Me sovittiin tosiaan isin kanssa viime talvena, että kesällä juostaan yhdessä joku matka jossain juoksutapahtumassa, näillä näkymin kymppi taikka sitten puolimaraton joskus heinäkuun puolen välin tienoilla. On ihan parasta, että ulkona on noin valoisaa, oon voinut käydä juoksemassa vielä kymmenen jälkeenkin.

Toi valo ja eritoten sen määrä tekee vaan niin hyvää. Todellista sielunhoitoa.

Lisäksi oon kuluttanut viime päivinä (lue: viikkoina) luvattoman paljon aikaa mun olemattomien ihmissuhteiden vatvomiseen. Tai ei ne olemattomia oo, mutta vähän hankalia. Tai ei, ei ne oo hankaliakaan, mä vaan teen niistä päässäni vaikeita. On yksi sellanen tyyppi, jota en oo ajatellut todella pitkään aikaan, kunnes se taas tupsahti mun silmiini ja sitä kautta mun ajatuksiin. Ja nyt mä pyörittelen ja vatvon ajatuksia, sanoja, lauseita ja tapahtumia päässäni.

Voi hölmö minä. Onneksi tässä ei sentään riuduta ihan sydän syrjällään vaan tää on enemmänkin sellasta päänsisäistä vuoropuhelua "eipäsjuupas"-tyyppisesti.

Oh well. Ei siis periaatteessa mitään uutta auringon alla.



Voi, mä en kestä miten suloinen kuusihenkinen perhe tähän loosiin tuli mun kanssa istumaan kun lähdettiin Helsingistä. Vanhemmat ja neljä pikkupoikaa. Pojat oli niin hellyyttäviä ja halusi kauheasti jutella ("ootko sä aikuinen? mihin sä oot menossa?") ja kertoa niiden Lintsi-reissusta ja pienin niistä kiipesi mun syliinkin jossain vaiheessa. Kertakaikkisen ihania lapsia. Hiljaista oli ainoastaan silloin kun kaikki mutusteltiin hartaudella meidän eväsleipiä (en ehtinyt syödä kotona, joten tein itselleni junaeväät). Oli pakko laittaa sisaruksille viestiä Tikkurilan jälkeen, että istuu alkumatkan jossain muualla, koska mulla ei ollut sydäntä häätää tota perhettä muualle. Ja sitten kun ne jäi Hämeenlinnassa pois, kaikki neljä poikaa vilkutti mulle. Sydänhän tollasesta sulaa. Lapset on vaan mahtavia.

Enää alle tunti matkaa jäljellä (en voi muuten sanoin kuvailla miten yllättynyt olin tästä VR:n tarjoamasta wifistä. Mutta ei oo valittamista, kiva että ne on laajentanut sen Pendolinojen ulkopuolelle myös muihin juniin. Peukku!). Mietin just että mitäköhän mä mahdoin pakata mukaan. Neljä kirjaa ainakin ja villasukat. Mitä muuta mökillä edes tarvii?



Ihanaa päästä mökille. Mökillä oleminen tarkoittaa syömistä, juomista, uimista, saunomista, perheaikaa ja yleistä landeilua. Mökillä saa, ei vaan pitää, käyttää kollareita ja vähän kulahtaneita villapaitoja eikä tarvii katsoa peiliin. Saa istua yömyöhään grillikatoksessa, juoda laatikkoviiniä ja jutella perheen kanssa eikä oo kiire mihinkään.

Mua tavallaan olisi kiinnostanut ajatus kaupunkijuhannuksesta, mutta kyllä mä oon silti aika tyytskäri että oon just matkalla kohti landea.

Mä just tajusin, että mähän pääsen mökillä heittämään mun talviturkin pois! Jee! Oon kyllä käynyt Stadikalla tyttöjen kanssa, mutta eihän sitä nyt voi laskea.

Junamatkan halvin ja hauskin huvitus, Photo Booth -hölmöilykuvat:


(Noi on rapulasit. Me osataan myös tehdä Batmanit ja kiinnostuskiikarit.)

Ihanaa (ja turvallista, ei mitään hukkumishommia) juhannusta!

xx,

Anna

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Oodi Helsingille ja myötätunto-jet lag

Mä olen tänään herännyt ennen kahdeksaa, mikä on todella poikkeuksellista, onhan kyseessä sentään sunnuntai, mun ikuinen vapaapäiväni.

Myöskin eilen, siis hyvänen aika lauantaiaamuna heräsin iloisesti ennen seitsemää töihin. Eihän tää oo missään määrin normaalia.

(Mulla on ihan oikeasti vuorokausirytmi lähes sekaisin, olin aamupäivällä ihan varma, että kello on vähintään kuusi illalla. Mutta ehkä näin päin tää ei oo kovin ikävää.)

Onneksi kyseessä onkin vähän epätavallinen viikonloppu. Menin tosiaan aikaisin lauantaiaamulla töihin (tapahtuu: ei ikinä) ja duunin jälkeen kävin nappaamassa siskon mukaan ja junailtiin itsemme Rixbyhyn. Käytiin familyn kanssa ulkona syömässä ja juhlistettiin äidin (ja mun) synttäreitä.


Illalla tapasin ihanaa tyttöäni E:tä, jonka kanssa oltiin kerrankin osuttu huudeille samaan aikaan. Istuttiin niillä neljä tuntia ja "pidettiin teekutsuja", kuten E:n veli totesi. Puhuttiin elämästä ja paljon kengistä (erityisesti Minna Parikoista) ja jonkun verran miehistä ja rakkaudesta. Ei päädytty oikein mihinkään, mutta eipä se yleensä se pointti ookaan. Tunteiden ja ajatusten purkaminen auttaa yleensä jo itsessään.

Yhdentoista jälkeen kävelin kotiin, ihailin valoisaa iltaa ja tajusin, kuinka kovasti mun sydämeni, sieluni (ja alkoholisoitunut maksani, hehe) huusivat kaikki päästä ulos, mutta ehei. Olin aika väsynyt ja ihan väärässä kaupungissa. Kotikotona katsoin kaksi jaksoa Greyn Anatomiaa ja menin nukkumaan.

Tänään aamulla äiti herätti meidät puoli kahdeksan jälkeen. Hypättiin äidin ja Sofian kanssa autoon ja otettiin suunnaksi Helsinki-Vantaa. Tänään oli nimittäin se päivä, kun isi, juniori-sisko ja isin avovaimo palasivat Suomeen. Ilmassa oli iloa, riemua ja kyyneleitä. Mun on vaikea käsittää, että ne ihan oikeasti on Suomessa. Että ensi kerralla kun meen kotikotiin, juniorisisko on siellä. Ettei mun tarvitse enää miettiä, mitä kello on Jenkeissä tai onko isi Skypessä jos haluan soittaa sille.

Kun päästiin Sofian kanssa takaisin keskustaan, käveltiin hitaasti kotiin ja puhuttiin paljon. Puhuttiin ihmisistä, suhteista ja siitä, mikä tässä elämässä kenenkin mielestä on tärkeää. (Mun ikuiset vastausvaihtoehdot on rakkaus ja onnellisuus.)


Viisi minuuttia sen jälkeen kun mä pääsin kotiin, alkoi sataa vettä. Sadetta kesti monta tuntia.

Sinä aikana mä luin loppuun Riikka Pulkkisen Rajan. Lainasin sen kirjastosta ja ekan luvun puolivälissä tajusin, että oon lukenut sen aikaisemmin, muistaakseni lukiossa. Päätin kuitenkin lukea sen uudelleen. Se oli edelleen hyvä, aihe on koskettava ja kerronta kaunista, yksityiskohtaista ja herkkää. Kokonaisuudessaan toi(kin) on kuitenkin ehkä liian melankolinen mun makuuni. En tiedä onko sellanen yleinen melankolisuus joku suomalaiskirjailijoiden juttu, koska ulkomaalaisissa teoksissa en muista törmänneeni samaan, en ainakaan samalla mittakaavalla. Seuraavaksi aloitan Aamiaisen Tiffanylla.

Keitin just kahvia. En oo ihan varma, onko järkevää juoda sitä näin "myöhään", mutta mulle tuli kamala mieliteko saada kupillinen ja onko järkevä käytös ennenkään ollut mun prioriteettilistan kärjessä? No niinpä. Sitäpaitsi oon aika varma, että oon tänään kärsinyt myötätunto-jet lagista (selittäisi väsymyksen ja sekavuuden), joten sallittakoon mulle myöhäinen kahvikupillinen.

Toim. huom. myötätunto-jet lag tarkoittaa siis jet lag -tyyppistä olotilaa, josta mä kärsin tänään, koska isi, sen avovaimo ja juniorisiskokin kärsi. Musta toi on hyvä termi. Pitänee harkita sen panttaamista.



Muuten oon tällä viikolla ollut vaan paljon töissä, auttanut kaveripoikaa shoppailuhommissa, juonut monta lasillista viiniä ja riemuinnut siitä, että oon vuosia sitten löytänyt itselleni kaupungin, jota rakastan suunnattoman paljon vielä tänäkin päivänä. Niin paljon kuin vain pieni ihminen voi kiintyä elottomaan betoni- ja kivikasaan, juuri niin kiintynyt mä olen Helsinkiin. Mikään paikka maailmassa ei oo Helsingin veroinen, ei mikään.  Tässä kaupungissa on mulle niin paljon rakkaita katuja, puistoja ja kadunkulmia, ettei oo tosikaan. Harva asia tekee mut jatkuvasti yhtä onnelliseksi kuin se fakta, että mä saan joka ikinen päivä hengittää ja elää yhdessä Helsingin kanssa, olla helsinkiläinen.

Mä oon elämäni aikana muuttanut suunnilleen kymmenisen kertaa ja asunut aika monessa eri kaupungissa ympäri Suomea ja ulkomaillakin on tosiaan tullut pyörähdettyä. Kun multa kysytään, mistä mä olen kotoisin, mun on tosi vaikea sanoa siihen mitään. Välillä vastaan, että "no oon syntynyt siellä ja asunut sen jälkeen täällä ja tuolla". Mä en myöskään koe olevani rixbyläinen, en oo koskaan kokenut, vaikka siellä monta vuotta asuinkin. Mulle se oli aina vain yksi kaupunki muiden joukossa, kaupunki, johon me nyt vaan satuttiin muuttamaan. En oo syntynyt siellä, enkä koskaan ajatellut että jään sinne pysyvästi. Välillä oon jopa vastannut, että oon kotoisin vähän kaikkialta, mikä on tavallaan totta. Koen, että mulla on juuret monessa eri paikassa.





Ja sitten tuli Helsinki. Mä olen asunut täällä kahdesti aikaisemmin, mutta olin molemmilla kerroilla aika pieni, alle 12-vuotias. Kuusi vuotta sitten mä aloitin lukion täällä ja sen jälkeen oon päivä päivältä kasvanut enemmän ja enemmän kiinni Helsinkiin. Siinä missä osa Helsingin ulkopuolelta tulleista lukiokavereista alkoivat inhota Helsinkiä, mä rakastuin siihen joka päivä enemmän. Vähän kerrallaan mä opin tuntemaan sitä ja kun vihdoin tuli tilaisuus ja sellainen elämäntilanne, joka mahdollisti kotoa pois muuttamisen ja Helsingin lopullisen valloittamisen, mä lähdin. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin täällä oon yhä, enkä vaihtaisi päivääkään. Kun ihmiset sanoo, ettei ne tykkää Helsingistä, mä katson niitä oudosti ja en edes yritä ymmärtää. Meitä on moneen junaan.

Välillä mietin, ettei tässä mun rakkaussuhteessani Helsinkiin oo mitään järkeä, täähän on vain kaupunki. Mutta sitten toisaalta, pitääkö kaikessa aina olla jotain järkeä? Musta tunneasioissa ei koskaan edes tarvitse olla järkeä.

Välillä mietin, kuvitteleeko jengi mun hehkuttavan Helsinkiä, koska oon muuttanut tänne Kehä III:n ulkopuolelta. Että hehkutan tätä, koska "nyt oon aivan sairaan cooli stadilainen" ja "sinne jäi lande". Musta on ihanaa olla helsinkiläinen, mutta ei sen "stadilaisuuden" takia. Musta on ihanaa olla helsinkiläinen, koska mä rakastan tätä kaupunkia. Sen jokaista asfaltinpätkää, rakennusta ja puuta. Tätä ilmapiiriä. Mä olen elänyt elämäni onnellisimpiä vuosia täällä ja löytänyt elämäni tärkeimpiä ihmisiä täältä. Miten mä voisin olla rakastamatta kaupunkia, jossa on tapahtunut niin paljon upeita asioita?

Ehkä mä osaan arvostaa Helsinkiä enemmän kuin jotkut muut, koska tiedän millaista on olla ilman. Elämäni aikana mä olen kiintynyt asuinkaupungeistani vain Stuttgartiin samalla tavalla kuin Helsinkiin. Mitään kaupunkia en oo toki inhonnut ja kaikista paikoista, including Rixby, mulla on paljon kauniita muistoja. Mutta ennen Helsinkiä mua ei oo koskaan vallannut sellainen sydäntä pakahduttava onnellisuuden tunne, kuin mut valtaa aina saapuessani junalla Helsinkiin. Kun juna liukuu Rautatieaseman laituria kohti ja mä näen Tokoinrannan ja kauempana siintävän Tuomiokirkon ja edessä kasvavan asemarakennuksen, mä saavun kotiin.

Nyt mun tekisi mieli vaan hymyillä ja huokailla ihastuneesti ja haltioissani.



Ah ja niin. Oon myös viime aikoina ollut kovasti innoissani Instagrammista (näin puoli vuotta kaikkien muiden jälkeen). Mutta onhan se nyt hauska sovellus, vaikka valokuvaajan uraa varten pitää vielä vähän treenata.

xx,

Anna

ps. kuvia Koffista Helsinki-päivänä, koska siellä oli ihana valo ja eräs vuoden takainen "turisti"-otos Tuomiokirkon edessä


maanantai 10. kesäkuuta 2013

She's up all night for good fun eli kun syntymäpäiväjuhlat onnistuivat yli odotusten

Heissan!!

Ruudun takana näpyttää tällä hetkellä yksi erityisen onnellinen tyttö. Pääsykokeet oli viime viikolla (tuntuu että meni ihan hyvin, mutta sitten taas vaikea sanoa, heinäkuussa sen sitten näkee) ja pääsykokeen jälkeen tuli taas nyyhkytettyä omaa epätoivoa ja sitä sellaista "mitämäteenmunelämällämissämunkuuluuolla" -maailmantuskafiilistä isille ja äidille ja vähän tytöillekin. Totaalinen eksymisen tunne kesti onneksi vain sen yhden illan. En mä vieläkään tiedä, missä mun paikkani tässä maailmassa on tai mitä mun kuuluu tehdä, mutta läheiset muistutti ahkerasti sinä iltana, että kaikki me löydetään paikkamme ja että asiat menee just niin kuin niiden kuuluu mennä. Sinä iltana mä taas muistin uskoa tohon enkä oo sen jälkeen tuhlannut minuuttiakaan epätoivossa vellomiseen.

Mun kesä on siis virallisesti alkanut ja viime lauantaina me juhlittiin täällä mun luona pienellä, mutta sitäkin rakkaammalla porukalla mun synttäreitä.



Istuttiin tosiaan alkuilta täällä, vaihdettiin kuulumisia, naurettiin ja hengattiin. Tarjolla oli kahta eri kakkua (jotka siis tilasin, en leiponut itse, hehe): appelsiinisuklaakakkua ja mansikkatartalettia. Niin hyvää! Lisäksi ostin meille paria eri rosee-viiniä ja valkkaria. Aika kivastihan ne osui ja upposi.




Sofia uteli pian saapumisensa jälkeen aika ujosti, josko mulla olisi mitään ruokaa. Keitin siskolle nuudeleita. tv. nim. mitäs me huippukokit




Mulla oli niin onnellinen ilta, etten vieläkään oikein ymmärrä sitä. Jo se, että sain niin paljon mulle rakkaita ihmisiä samaan paikkaan, riitti liimaamaan kestohymyn mun naamalle.

Ilta oli tosiaan todella tunnepitoinen. Mutta vain ja ainoastaan hyvällä tavalla.

Mä olin nimittäin niin kokonaisvaltaisen onnellinen, ettei onnenkyyneleiltäkään vältytty. Ensin itkin, koska olin niin onnellinen kun sain taas yhden todisteen, että mun siskolla, jota ihmissuhdejumalat on useasti potkineet päähän, on nyt vierellään ihminen, joka tekee pikkusiskoni kovin onnelliseksi. Se, että mulle rakkaat ihmiset on onnellisia, tekee mutkin onnelliseksi. Seuraavaksi itkin Lauantaidiskossa kun mä tajusin, että mulla on lempparitytöt ympärilläni juhlimassa mun synttäreitä, ollaan mun lempibaarissa, kajareista soi joku mieletön biisi (myöhemmin muisteltiin sen olleen Fun.in We Are Young) ja että mä vaan oon joissain asioissa niin mielettömän onnekas ja etuoikeutettu ettei mitään järkeä. Se kaikki yhdessä oli vaan liikaa. Me tanssittiin ja mä vaan itkin ja nauroin sen kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen vallassa.

Mä rakastan mun elämää.


Ja sitten, kesken ton biisin ja kesken mun onnellisen nyyhkytyksen yksi tyyppi, josta en oikein tiedä mitä ajatella (tai no tiedän mitä mun pitäisi siitä ajatella, mutta toteutus on vähän vielä jäljessä), käveli ohi ja tuli halaamaan. En tiedä huomasiko se, että mä nauroin ja hymyilin posket märkinä. Se vaan hymyili, halasi ja jatkoi matkaa. Toisaalta siellä oli kyllä aika pimeetä. Jos ollaan rehellisiä, mä ehdin jo vähän pohtia, että mitä se mahtoi ajatella, jos se näki kun mä itkin. Ja sitten tajusin, että eihän sillä oo ihan oikeasti mitään väliä. Koska eihän sillä oo. Eikä se luultavasti edes nähnyt.

Jatkoilla oltiin, tietysti, Lauantaidiskossa. En tiedä puhunko itsestäänselvyyksistä, jos nyt vielä kerran sanon, että siellä oli niin kivaa! Me tanssittiin ja tanssittiin ja näin tuttuja ja kun kahtena vikana biisinä ennen hitaita soi ensin Rihannan We Found Love ja sitten Icona Popin I Love It (jota olin käynyt toivomassakin), me ei tiedetty miten päin olla. Etenkin T riehaantui ihan täysin, We Found Love ei IKINÄ soi Lauantaidiskossa, siis ikinä. Ja nyt kundit soitti sen. Ihan mieletöntä.


Ja kun pilkun jälkeen mentiin ulos ja oli valoisaa ja lämmintä, mä olisin voinut heittää kärrynpyöriä, niin fiiliksissä allekirjoittanut oli kaikesta. Sanottiin heipat ja halit rakkaille, jonka jälkeen minä ja AH suunnattiin Mäkkärin kautta kotiin ja kun aamulla heräsin, heikotuksesta ei ollut melkein tietoakaan.

Sunnuntai kului laiskasti. Tuijottelin mun kaaosmaista ruokapöytää, mutta en jaksanut siivota. Söin juustoa ja viinirypäleitä ja jossain vaiheessa AH kutsui itsensä kakunrääppijäisiin. Istuttiin mun sohvalla, kakkujen jämät meidän välissä ja lusikoinnin välissä parannettiin vähän maailmaakin. Illalla suunnattiin Pohjois-Helsinkiin grillibileisiin, jossa meno (ainakin meidän kohdalla) alkoi olla jo hyvin väsynyttä. Kikatuksesta ja "hyvistä" läpistä ei meinannut tulla loppua.

Mutta yhtä kaikki, hauskaa oli.

Synttäriasuna mulla oli yksi mun all time -lempparimekoista, vaalea pitsimekko ja vyötäröllä vyön sijasta kultaisen/shampanjan värinen satiininauha rusetille sidottuna. Jatkoille lähdettäessä sujautin jalkaan kevyen kullan väriset baltsut, joiden värimaailma sopi hyvin tohon rusettiin.

Nyt meen syömään lahjasuklaata ja -mansikoita. Koska kesä ja elämä ja onni ja kaikki.

xx,

Anna


maanantai 3. kesäkuuta 2013

Yllätyspaketti Jenkeistä


Tänään se vihdoin tuli! Isin ja puolikkaan perheen lähettämä synttärikirje! Tai pikemminkin paketti, mutta mä odotin vain kirjettä.

Postimiehen ilmestyminen ovelle teki mut kovin iloiseksi, koska no, aina on kiva saada postia.

Mutta on superkiva saada tällaista postia.



Mä en todellakaan tiedä, mistä ne on ton paketin repineet, mutta mahdottoman söppeli se joka tapauksessa on.

Ja mitä sieltä paljastuikaan!

Synttärikorttia odotin, mutta toi LAULAVA HAMMASHARJA löi mut ällikällä!



Eikä kyseessä ole mikä tahansa laulava hammasharja, vaan Justin Bieberiä laulava hammasharja! Siis mä en kestä. Se laulaa sekä Never Say Neveriä että One Timea eli on omat biisit aamu- ja iltaharjaukselle.

"Each song plays for the dentist-recommended two minutes". Että on kuulkaa vastuullista hampaidenharjausta, ei ole mitään huithapelihommia nämä. Justinkin tietää, että hampaista on pidettävä huolta.

Oon ihan onnessani vaan painellut noita nappeja ja soittanut noita ja laulanut mukana.

Perhe on paras ja ei, mä en varmaan koskaan kasva isoksi.

xx,

Anna