torstai 16. toukokuuta 2013

Että semmonen "limulinja"-viikonloppu

Heippahei!

Mä en oo nyt ihan varma, toivoisinko, että se saamarin pääsykoe olisi huomenna ja sitten se olisi ohi ja voisin lopettaa stressaamisen ja priorisoida elämäni taas normaaliksi vai toivoisinko, että siihen olisi vielä ainakin kaksi kuukautta aikaa. Mä pelkään kamalasti, että mulla on sinne mennessä sellainen tunne, etten oo valmis, en niin valmis kuin voisin olla.

Sitten aloin miettiä, että voiko tollaseen pääsykokeeseen olla ikinä ihan valmis. Eipä kai. Nyt ei siis auta kuin hengitellä syvään ja uppoutua opiskelun saloihin vielä hetkeksi.

Viime viikonloppuna tuli otettua pientä irtiottoa ja mikä parasta/pahinta, molempina iltoina. Molempien iltojen annokset pystyy (onneksi) laskemaan yhden käden sormilla, mutta näköjään sekin riitti. Etenkin perjantaina. En tiedä mitä mun (ennestäänkin naurettavan alhaiselle, also known as varpusen viinapää) -toleranssilleni on tapahtunut. Luultavasti kadonnut kuin tuhka tuuleen.


Me oltiin tosiaan AH:n kanssa perjantaina ulkona ja riehaannuttiin aika tavalla. Mulla soi jostain varsin käsittämättömästä syystä "sinä lähdet ja tulvii Pohjanmaa" päässä. Koko illan ja vain toi kohta (muita sanoja en itseasiassa edes osaa). Ja kun mulla tosiaan riitti energiaa aika lailla, niin siinä vaiheessa kun hypättiin ennen puolta yötä ulos sporasta Hakaniemen torilla ja palloiltiin ympäri Kalliota etsien pankkiautomaattia, mä eläydyin ja tulkitsin (voimakkaalla voluumilla ja useampaan otteeseen) tota laulunpätkää. "Sinä lähdet... JA TULVII POHJANMAA!" Siinä on saanut koko Porthaninkatu nauttia mun heleästä lurituksestani, ei kestä kiittäminen. Mä hyppelin koko matkan ympäriinsä, hölmöilin enkä millään kyennyt edes kävelemään kuten normaalit ihmiset.

AH:n kommentti tiivistänee kaiken aika kivasti:

"Ihanaa kun sä et kerrankin oo niin sieväkäytöksinen!"

Pyörähdettiin tosiaan Kaikussa, joka oli pieni, mutta muuten oikein kivanoloinen mesta. Sieltä matka jatkui kaveripoikien luo Kokomoon. Sporat eivät enää kulkeneet ja me ei jaksettu säätää bussien kanssa, joten me päätettiin kävellä Hakaniemestä Punavuoreen. Se oli yksi illan parhaista päätöksistä. Ilta ei ollut kylmä ja kahdestaan kävellen matka taittui hujauksessa. Lisäksi mä nautin aina yhtä paljon öisestä Helsingin keskustasta. Etenkin näin kesän kynnyksellä. Kävelyreissu toimitti myös tietynlaisen terapiaistunnon virkaa. Me avauduttiin miehistä, sekavista ihmissuhteista, tulevaisuudesta ja vähän kaikesta muustakin. Siitä olikin ehtinyt kulua jo liian kauan, kun ollaan viimeksi vuodatettu noin.

Kaverit löytyivät mestoilta Uudenmaankadulta ja meillä oli hauskaa. Loppuillan musahelminä mainittakoon Pussycat Dollsin vanha kunnon Don't Cha (jonka kuulemisesta allekirjoittanut suorastaan riemastui) sekä ikivihreä Eye of The Tiger. Oli kyllä sellaset reivit tanssilattialla, että oksat pois.


Lauantain vietin tosiaan töissä (ja missasin Suomen pelin joka ainoan minuutin. Taas.) ja töistä kiidin suoraan Steissille ja kohti kotikotia.

Keräsin voimia äidin sohvalla pari tuntia, rapsuttelin meidän dogidogsteria ja hyökkäsin suoristusraudan kanssa tukan kimppuun. Aikaiseksi sain sekalaisen seurakunnan jonkin sortin kiharoita ja ei muuta kuin ulos, Sofia rattiin ja menoksi. Olin tosiaan lupautunut käymään vanhan duunikaverin illanistujaisissa. Aluksi kelasin, että oon siellä pari tuntia ja soitan sitten autolla liikenteessä olleen Sofian hakemaan mut.

Siinä vaiheessa kun sain käteen toisen lasillisen mielettömän hyvää vaaleanpunaista skumppaa (pitääkin selvittää, mitä se oli), ajatus baariin lähtemisestä ei kuulostanut lainkaan hullummalta. Niinpä puolen yön jälkeen suunnattiin keskustaan ja hilpaistiin Graniittiin (joka taitaa muuten olla Rixbyn ainoa ns. "oikea" yökerho).

Oltiin ihan varmoja, ettei ketään ole liikenteessä kun meidän saapuessa paikalla oli ehkä 10 ihmistä meidän lisäksi. Kuitenkin loppuillasta tanssilattia oli ääriään myöten täynnä, mikä omalta osaltaan aiheutti hämmennystä meissä. Kun mikään ei riitä (haha).

Viestittelin illan aikana myös siskon kanssa ja ensin törmäsinkin sen poikkikseen kavereineen ja lopulta rakas sisarenikin ilmestyi paikalle. Niiden kahden (juonittelijan, toim. huom.) toimesta mut esiteltiin illan aikana eräälle mieshenkilölle, jonka kanssa kuitenkin viihdyin aika mainiosti (ja tiiviisti) loppuillan. Oli hassu fiilis, koska me esittäydyttiin toisillemme ensimmäistä kertaa, vaikka meillä on paljon yhteisiä ystäviä. Tiedettiin toisistamme ennestään suunnilleen nimet ja that's it.

(Toim. huom. pitääkin muuten selvittää, kuinka suunniteltu juttu tää oli. Alan olla aika vakuuttunut, että niiden kahden uusi elämäntehtävä on "Anna parisuhteeseen 2013")


Anyways. Me ehdittiin tän mieshenkilön kanssa illan aikana puhua ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta aina yläasteen köksäntunneista siihen, mitä kumpikin tältä elämältä haluaa. Sitten se vei mut tanssimaan ja mä heitin läppää sen (mulle jo ennestään tuttujen) kaveripoikien kanssa.

Mä en oikeastaan osaa sanoa, mitä mieltä mä kyseisestä mieshenkilöstä oon. Mä puhuin ja kerroin sille itsestäni aivan niin kuin kenelle tahansa ihmiselle, johon ei tarvitse tehdä vaikutusta. Tottakai sitä haluaa aina antaa kivan ensivaikutelman itsestään, mutta ei ollut mitään sellaista "pakko olla ihanan oloinen, että se voi kosia mua nyt heti". Mutta se oli tosi kiva.

Tajusin myös tossa yksi päivä (kun pohdiskelin lauantai-iltaa), että tää mieshenkilöhän piti mua illan aikana kädestä kiinni enkä mä edes tajunnut ahdistua siitä. Joskin kyseessä oli ehkä sellainen "otan sua kädestä, tuu perässä kun luovin meille tietä tän tanssilattian läpi" -tyylinen kädestäpito. MUTTA SILTI. Mä en siis lähtökohtaisesti pidä koskaan kenenkään miehen kädestä kiinni. En, ellei kyseessä ole seurustelukumppani. (Ystävät on asia erikseen.) Kädestä kiinnipitäminen = things are getting serious. Mutta tota ei lasketa.

Enkä aio miettiä tätä nyt. Se ei ensinnäkään asu ihan tässä lähihuudeilla, mulla on ne pääsykokeet ynnä muuta ynnä muuta. Enkä edes halua vaivata päätäni millään ihmissuhdeasioilla. Ne vaan menee liian helposti liian sekaviksi.

Sofia ja sen poikkis taas innostuivat sitten munkin puolesta. Ohessa viesti, jonka he olivat vaihtaneet lauantaiyönä:

"#anna #back in the game #wedding bells"

....niin sanoinko mä jotain siitä niiden uudesta elämäntehtävästä?


Illan aikana sattui myös yksi hauska juttu! Nimittäin, vasta viime lauantai-iltana mun vanha yläastekaverini (eräs kundi) tajusi, että Sofian sisko Anna ja sen yläasteaikainen luokkakaveri, nörtti-Anna, ovat yksi ja sama henkilö. Tää kundi oli, hmm, lievästi sanottuna puulla päähän lyöty. Se nauratti mua kovasti, mutta kyllä mä sen myös ymmärrän. Mä oon nykyään ihan snadisti erinäköinen kuin yläasteella, jolloin mulla oli rumat vaatteet, soikeat rillit (miettikää naispuolista Harry Potteria) ja suora roikkuva tukka, jolle en osannut ja jaksanut ikinä tehdä mitään. Olin hyvin mitättömän näköinen ja kun siihen lisää vielä hikarinörttiyden, paketti on kasassa. (Ei sillä, että nyt edustaisin jotain Miss Suomi -linjaa, mutta kehitystä parempaan on kyllä tapahtunut, heh.)

Good ol' yläaste-meininki ja sillee.


Sunnuntaina yllätettiin äiti aamupalan merkeissä ja vietettiin paljon perheaikaa ruokapöydässä. Oli kovin mukavaa.

Alkuviikko on mennyt töissä, opiskellessa ja urheillessa. Ja bongaillessa kuumia helsinkiläismiehiä. Siis mä en tiedä mitä on tapahtunut, mutta yhtäkkiä mä näen hyvännäköisiä miehiä kaikkialla. Etenkin mun lähi-Alepassa Roballa. Oon aika varma, että se on joku kuumien hipstermiesten salainen kohtaamispaikka. Tai sitten se on tää kevät ja aurinko, joka saa mun hormonit hyrrämään. Mene ja tiedä.

Kuvitus New Yorkin satoa. Ton näkösenä huitelin menemään kun käytiin yksi päivä Top of The Rockissa (näköalarakennushomma) tsiigailemassa Nykiä vähän korkeammalta. Värilliset kuvat otettiin sellaisessa "disco"-huoneessa, joka löytyi sieltä näköalatasanteen vierestä. Siellä vaihteli värit, kuten kuvista näkyy. Siinä on kuulkaa tää neiti niin vihreenä että, oikein grön Anna. Tää jaksoi jostain tuntemattomasta syystä naurattaa meitä.

Meen vielä nyt illalla pyörähtämään töihin (ehdin nähdä suunnilleen ekan erän Suomen pelistä. Perus.) ja huomenna vietän vapaapäivää (eli opiskelen). Viikonlopusta ei mitään käsitystä. Lauantaina pitäisi varmaan vähän viisuilla? Go Krista!

Ooh ja lauantaina toivottavasti seurataan kun Suomi rökittää taas jonkun kaukalossa. Supergo Leijonat!

xx,

Anna






2 kommenttia:

  1. Haha, samaistun suhun kahdestakin syystä: on kanssa tullut tota "ai oletko sä se sama harmaa hiirulainen" -henkistä ihmettelyä kestettyä monet kerrat, ja yritin myös bongailla niitä kuumia helsinkiläismiehiä. Ranskalaisilta kuulin, että niitä on. Yhtään en nähnyt. Ehkä ne tulee syksyllä esiin piiloistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, hengenheimolaisiakin siis löytyy! Mutta on se musta kivempi näinpäin, rumasta ankanpoikasesta somaksi joutseneksi, kuin toisinpäin.

      Ja eihän me nyt syksyyn asti jakseta niitä kuumia miehiä odottaa! Mä olen nähnyt niitä viime päivinä ainakin Manskulla, Narinkkatorilla ja Roballa (yks frendi just kertoi että Roba on ilmeisesti epävirallinen "täältä ne hottixet löytyy" -alue keskustassa. Todenperäisyydestä ei varmuutta, saati sitten alkuperäisestä lähteestä, mutta pidetään sormet ristissä!).

      Poista