Ihan vaan onnellinen postaus

Ehkä maailmankaikkeuden onnellisin bloggaaja täällä terve!

Nyt on sunnuntai-ilta, mä olen ollut tänään neljä tuntia kirjastossa opiskelemassa, käynyt juoksemassa ja ihaillut tota valon määrää ulkona! Lenkillä sain myös suureksi riemukseni todeta, että asfalttia näkyy vielä enemmän kuin viime lenkillä. Sieltä se kevät tulee!

Mä olen ihan mielettömän onnellinen tällä hetkellä. Tää olotila on niin euforinen, ettei mitään järkeä.

Eilisilta oli vaan jotain niin mahtavaa, että sydän ihan pakahtuu. Eilen mä siis pääsin töistä kuuden jälkeen, kävelin kotiin (ja oli vielä valoisaa!!) ja pohdin, että mitäköhän aktiviteettiä sitä tänään toteuttaisi. Olo oli vähän laiska ja siinä T:n kanssa viesteillessäni tämä mitä ihanin naisihminen ilmoitti, että koska hänelläkään ei ole suunnitelmia tiedossa, menemme yhdessä kauppaan hakemaan jotain naposteltavaa ja sen jälkeen tullaan mun luo viettämään Earth Houria. Ja katotaan sit mikä fiilis on.

Niinpä kauppareissun jälkeen puoli yhdeksältä sammutettiin valot tunniksi ja hengailtiin kynttilän valossa (ja stalkattiin kuinka tunnollisesti mun sisäpihan naapurit osallistuivat kyseiseen eventtiin, heh). Kuunneltiin Radio Helsingin Lauantaidisko-shöytä, jossa kundit soitti aivan mahtavia biisejä ja fiilisteltiin sitä ja kynttilöitä ja juotiin vähän punkkua. Suunnilleen tokan punkkukulauksen jälkeen vanha yhteinen kaveripoikamme lukioajoilta ilahdutti meitä läsnäolollaan ja alettiin siinä sitten kuulumisten vaihdon jälkeen pohtimaan ääneen, haluttaisko me lähteä vaikkapa Navy Jerry'siin drinkeille (niiden drinkit lähentelee maanpäällistä taivasta). Kaveripoikamme pari ystävääkin oli saapumassa Stadin uumeniin, joita vastaan frendimme sitten lähtikin kun mä jäin seisomaan vaatehuoneen ovelle ja tuskailemaan, minkä paidan haluan laittaa korkeavyötäröisten farkkushortsien kaveriksi. Ennen lähtöään kaveripoikamme yritti kovasti auttaa.

"Mitä sä odotat tältä illalta?" -En mitään? "No höh, ku tän ois pitäny auttaa sua päättämään."

T istui mun sohvalla, kommentoi mun vaatetuskailuja huomautuksella "Anna sä et todellakaan ehdi sitten silittää tota" ja popitti meille etkoilumusaa kun Lauantaidiskon radioversio päättyi. Ja koska T on yksi mun all-time lempparitytöistä, se soitti mulle vikaksi biisiksi Robinin Puuttuvan Palasen, vaikkei itse biisistä juurikaan perusta. Mutta se tietää, että mä sekoan ilosta aina kun se soi ja niin myös tällä kertaa.

Päädyin simppeliin mustaan, istuvaan t-paitaan, niihin shortseihin, mustiin sukkiksiin (mä odotan eniten ikinä niitä aikoja kun saa taas heivata sukkikset mäkeen) ja mun ihaniin, kimaltaviin hopeisiin nahkaisiin kävelykenkiin. (T väittää kivenkovaan, että ne on muka tennarit ja mä kiistän minkä kerkiän. Meidän debatti aiheesta jatkuu yhä.) Kaulaan söpö pieni Swarovski-rusettikoru, blingi timangisormus sormeen ja hopeinen Nomination+helmikorurypäs ranteeseen. Hiukset oli turvallisilla ja tutuilla kiharoilla. Nämä päällä hoilasin kuinka "mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu, se on sun näköinen", epäilemättä hyvin epävireisesti mutta sitäkin suuremmalla tunteen palolla.

Oltiin kävelemässä Kamppiin kun pojat soitti, että Navy Jerry'siin on kuulemma melkoinen jono. Jonottaminen ei kauheesti kiinnostellut, joten sovittiin treffit Narinkkatorille ja poikien toiveesta päädyttiin etkoilu part. kakkosille viereiseen Vaticaniin. Mä olin puoliksi innoissani ja puoliksi kauhuissani. Innoissani, koska kelasin, että siellä soisi sellainen peruslistahittimusiikki, jonka tahtiin lukio-Anna bailasi kuin kevyesti seonnut 19-vuotias ainakin. Mä käyn nykyään enää tosi vähän sellasissa paikoissa, jossa tollanen kunnon "sheikkaus"musa soisi, joten ajattelin kerrankin käyttää tilaisuuden hyödyksi. No mitä vielä. Paikassa ei soinut mikään muu kuin erilaiset teknoremixit. Tai ainakin musta tuntuu, että ne oli teknoremixejä. Voin olla myös hyvin väärässä. (Swedish House Mafian Greyhound oli anyways niitä harvoja biisejä, joita me tunnistettiin.)

Nautittiin parit omenaiset drinkit ja kun kello alkoi lähestyä kahtatoista, me kiitettiin, kuitattiin ja lähdettiin. En oo ihan varma, missä vaiheessa iltaa päätettiin mennä Tavastialle, mutta sinnehän me sitten päädyttiin. "No koska Lauantaidiskossa voi olla kuin kotonaan", totesi T kun käveltiin Simonkatua ylös. Agreed. Jonoakaan ei ollut juuri nimeksikään.

Illan ehdottomasti hauskin juttu sattui, kun oltiin jätetty takit narikkaan ja suunnattiin baaritiskille. Tulin muiden perässä kun yhtäkkiä baarimikko nosti katseensa, heilautti kättään ja moikkasi mulle. Mun oli pakko tarkistaa, ettei mun takana vaan ollut ketään. Ei yhden yhtä henkilöä viiden metrin säteellä. Hihkautin siis iloiset moikat takaisin ja tilasin vanhan tutun karpalolonkeron. Jäillä, tietysti. Mä toki tunnistin kyseisen baarimikon, käyn lähes poikkeuksetta aina sen tiskillä kun Lauantaidiskossa vierailen (se on musta hirveen symppis tyyppi, sellanen iso köriläs, mutta aina tosi ystävällinen), mutta jotenkin uskomatonta, että sekin tunnisti mut!

Ja siitä se loppuillan kestohymyily sitten lähti.

Mentiin tanssimaan ja mä taisin kadottaa ajantajun. Tanssittiin nelistään poikien kanssa, kaksin T:n kanssa ja taas nelistään poikien kanssa. Kuten oltiin uumoiltu (ja salaa toivottu), megahyvien biisien putki jatkui radiosta Tavastian tanssilattialle. Tanssimiseen käytetyn ajanjakson x jälkeen päätettiin hetken mielijohteesta käydä toivomassa. Koska naisenergia on pop, toivottiin Robynia ja Reginaa. Saatiin vastaukseksi hymy ja peukku. Ja eikä aikaakaan, kun Dancing On My Own pamahti ilmoille. Voin kertoa, että tää aiheutti pienimuotoista innosta kiljumista ainakin allekirjoittaneessa.

Tanssittiin koko ilta sydämemme kyllyydestä, biisi toisensa jälkeen. Ilta tuntui loputtomalta, mutta vaan ja ainoastaan hyvällä tavalla. Minä ja T hymyiltiin toisillemme tanssimisen lomassa kuin mitkäkin riemudiootit. Mutta mä en vaan voinut lopettaa hymyilyä, en vaan voinut. Mä olin niin hyvällä tuulella ja iloinen ja onnellinen ja ehkä myös parin alkoholiannoksen kevyesti humalluttama. Törmättiin tuttuihin, naureskeltiin kaveripoikien pokausyritys"kisalle", johon mäkin leikkimielisesti lähdin mukaan ja josta me revittiin ihan mielettömän paljon huumoria.

Loppuillasta mä törmäsin myös erääseen henkilöön, joka aikoinaan aiheutti mulle suuremman luokan sydämentykytyksiä, sekä hyvässä että pahassa. Moikkasin kuitenkin häntä tavallistakin iloisemmin (no koska millä sen riemudioottihymyn muka pyyhkisi pois naamalta?) ja vähän ajan päästä törmättiin uudelleen "Mitä sulle kuuluu?" -fraasin kera. "HYVÄÄ!" ja maailman suurin kestohymy, oli meikäläisen vastaus (vähän pohdin, onko se ehkä pitänyt mua vähän hulluna, haha). Mä hehkutin illan aikana soineita biisejä, se kertoi omista etkoiluistaan ja mä nauroin paljon. Ja siinä se. Se oli just sellasta kevyttä keskustelua, johon mun olisi pitänyt kyetä jo ikuisuus sitten, mutta koska oon hankala noissa sydämen asioissa, en vaan oo kyennyt. En ennen tätä. Tostakin jäi niin hyvä fiilis, ettei ollut taas riemulla rajaa.

Bailattiin viimeiseen biisiin asti ja pilkun jälkeen todettiin, että pojat ovat lähteneet omille teilleen ja sitten me käveltiin T:n kanssa Fredaa pitkin kotiin. Kotona join litran vettä, pesin naaman ja simahdin väsyneenä, mutta onnellisena alta aika yksikön.

Heräsin vähän vaille 11 auringonpaisteeseen ja olin edelleen ihan onneni kukkuloilla. Ilman mitään järkevää syytä, eli varmaan jäänyt onnellisuusvaihde päälle eilisillalta. Nyt oon sitten koko päivän ollut yhtä isoa onnellista hymyä koko tyttö.

Mainitsinko jo, miten valtavan onnistunut koko eilinen ex tempore -ilta oli? Oon aika varma, että osasyy superonnistuneeseen iltaan oli se, ettei mulla tosiaan ollut mitään odotuksia ko. illan suhteen. Olin aivan sairaan onnellinen eilen illalla ja oon vieläkin. Tää on paras tunne ikinä.

Eikä hymyilyn määrää ainakaan vähentänyt se, että me varattiin äsken äidin kanssa hotelli viikoksi New Yorkista, koska reilun kuukauden päästä meikämandoliini on siellä viettämässä vappua maman ja nuorimman pikkusiskon kanssa! HURRAA! Helou keväinen (ja lämmin!) New York, helou nähtävyydet, helou shoppailumahdollisuudet, helou kaupunki itself! Äiti ei oo koskaan käynyt siellä ja mullakin oma kokemus rajoittuu siihen viime syksyyn ja pariin siellä vietettyyn päivään, joten ei äidin kanssa meinata pysyä housuissamme. Nyt on lennot hoidettu ja hotla Manhattanilta ja lähtöön 35 päivää!

Oujee oujee oujee!

Nyt meen syömään vähän sipsejä (jäänteitä eiliseltä, nam) ja sit meen kauppaan hakemaan jotain oikeeta ruokaa.

xx,

Anna