maanantai 11. helmikuuta 2013

Troublemaker, that's my middle name

Mä olin äsken vahinkotreffeillä.

olin menossa syömään yhen tyypin kanssa, johon oon vastikään tutustunut. (Hox! En siis todellakaan ollut menossa treffeille.) Mutta sitten tää toinen sanoi sen ääneen. "Nää meidän treffit...".

Voi vit---sauksen vasama sentään.

Mun mielestä on pikkusen epäreilua, että jos sanotaan, että ollaan menossa syömään, niin sitten yhtäkkiä se syöminen muuttuukin treffeiksi. Mun mielestä pitäisi reilusti sanoa ääneen "mentäiskö treffeille?" (niin voisin suoraan kieltäytyä). Tai sitten mä oon missannut sen oppitunnin, jolla käsiteltiin aihetta "nämä ovat treffit, vaikka sitä ei sanottaisikaan suoranaisesti ääneen".

(Tässä kohtaa täysin tietoisesti ignooraan sen, että tytöt on useampaan otteeseen yrittäneet sanoa mulle, että "Anna ne on treffit" -no höpöhöpö, eikä oo. Ne mokomat oli oikeessa. Taas.)

Tää on tosiaan jo toinen kerta kun mulle käy näin. Mä oon ollut menossa vaan hengailemaan/syömään/kahville/leffaan ja sitten käykin ilmi, että sen toisen mielestä ne oli treffit. Ja mikä pahinta, romanttiset treffit. Ei treffeissä sinänsä oo mitään vikaa. Nää mun molemmat vahinkotreffitkin on ollut ihan huipputyyppien kanssa. Ihmisten kanssa, joiden kanssa natsaa jutut sairaan hyvin yhteen ja juttua riittää tunneiksi. Ainut vika on vaan, se että mä en oo tuntenut minkäänlaista romanttista kipinää. En siis mitään edes sitä etäisesti muistuttavaa. Mä olen siis ollut mukana puhtaasti kaverimielessä, mutta se toinen välttämättä ei ja sitten onkin taas vähän hankala tilanne edessä.

Välillä mietin, oonko mä vaan idiootti ja onko mun aivoissa jotain vikaa. Tyypit, joiden kanssa oon käynyt ulkona, olisivat täydellistä poikaystävä-matskua. Mukavia, tasapainoisia, hyväkäytöksisiä, hauskoja, kohteliaita (eli ne sanoo että mulla on hauskat jutut), valmistuneet hyvään ammattiin, taloudellisesti varmalla maaperällä ja hyvästä perheestä. Mutta ei. Kun multa puuttuu se saakelin kipinä. "No tutustu siihen tyyppiin, ehkä se tulee?" Ei, ei se tuu. Se joko on alusta asti tai sitä ei vaan oo. Kun mä tapaan uuden ihmisen, mä tiedän heti jos meidän välillä on kipinää. Mä vaan tunnen sen.

Mun tuurilla se kipinä syttyy just jonkun katuojassa makaavan pultsarin kohdalla, joka ei arvosta mua pätkän vertaa, mutta johon oon silti hullun rakastanut. Mitäs hei kohteliaista pukumiehistä, kun voi saada mulkun pultsarin.

Toivon todella, että tossa vaiheessa mun järki soittaisi ja pyytäisi päästä välittömästi takaisin käyttöön.

Yritän kuitenkin ottaa opiksi ja välttää jatkossa näitä vahinkotreffi-tilanteita. Kertaus on opintojen äiti (hehe).


Moderni Punahilkka lähdössä ulos.


Hyviä uutisia: oon vihdoinkin parantumaan päin, olin tänään jo töissäkin. Viikonloppu meni aika ohi, kun mä vaan nukuin päiväunia toisensa perään ja hortoilin kipeyspöhnässä ympäri kämppää.

Perjantaina söin tosin käsittämättömän hyvän cupcaken. T antoi sen mulle parantumislahjana. Hoipertelin illalla kuumeen vallassa ympäri asuntoa ja pääsin ajatuksenjuoksussani niin pitkälle, että mietin lyhyesti elämän tarkoitusta ja suuntaa, johon oon tulevaisuuttani viemässä. En muista päädyisnkö johonkin järkevään lopputulokseen. Ennen nukahtamista istuin sängyllä jalat ristissä ja katselin pää kenossa hymyillen mun tatuointia. Ja koska mun ei tarvinnut enää pelätä tulehtumisriskiä, silitin sitä. Ihan vaan koska voin. Pohdin myös, voiko vatsalihakset oikeasti kipeytyä pelkästä yskimisestä. (Oon sitä mieltä, että kyllä ne voi.)


Lauantaina äiti ja mummi tuli käymään ja mä lähdin niiden mukana Rixbyhyn. Makasin äidin sohvalla ja nautin äidin parantavasta vaikutuksesta. Illalla heitin äidin ystävättärineen paikalliseen kuppilaan ja ajelin hetken hiljalleen ilman varsinaista päämäärää, ihan vaan ajelemisen ilosta. Sitten suuntasin paikalliselle huoltsikalle (sielläpäin ei mitään 24h Alepoita tunneta) ja ostin jätskiä. Kotimatkalla lauloin autoradion mukana ikivanhoja hittibiisejä ja olin kovin hyvällä tuulella. Ja katsoin monta jaksoa tätä meneillä olevaa Iholla-sarjaa. Tykästyn siihen jakso jaksolta enemmän.

Sunnuntaina äiti ja mummi yritti parhaansa mukaan ruokkia mua (mikä oli ihan fine, koska mun kadonnut ruokahalunikin alkoi palailla) ja illalla olo huomattavasti kohentuneena suuntasin takaisin koti-Helsinkiin. Kotona nautin äidin ja mummin tuomista tulppaaneista ja lakkailin kynsiä pitkään ja hartaasti.


Nyt meen nukkumaan.

Ai niin. Eilen illalla kun tulin kotiin, mun eteisessä makasi sunnuntai-Hesari. En oo itse sitä tilannut, enkä huomannut, että lehdessä olisi lukenut "kaikille jaettava näytenumero" yms. (Saatan myös olla sokea.) Oon vähän hämmentynyt. (Mutta ihan tyytskäri. Ei valittamista siis noin niin kuin periaatteessa).

xoxo,

Anna

2 kommenttia:

  1. Miks kaikki muut on saanu ton hesarin paitsi mä :DD Siis oikeesti, ihan kaikki!

    Ja ootpas nättinä ollu kuvissa :) Ja usko pois, kyl se täydellinen viel kolahtaa, vaikkei nyt oo niitä näkyny. Kaikki ihan ok-miehetki piristää päivää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liti :) Haha, sitä oikeaa odotellessa!

      Ja oon sitä mieltä, että nyt reklamoit Hesarille tosta ja kerrot kuinka sua on kaltoinkohdeltu ja pahasti laiminlyöty :D saat ehkä kuukauden Hesarit lohdutukseksi!

      Poista